Blondi: Elämä jatkuu

Huh, mitkä pari viikkoa takana. Olo on ollut jotenkin turta isän kuoleman jälkeen, mutta onneksi on arki ja rutiinit, jotka tekevät hyvää.

Tämä syksy on ollut todella tapahtumarikas hitaan käynnistymisen jälkeen. Elo-syyskuussa lapsi teki meidän luvallamme päätöksen, että alkaa etsiä omaa asuntoa. Tämän keskustelun jälkeen Peikko laajensi työhakua Pääkaupunkiseudulle. Toki puhuimme asian ensin keskenämme selväksi.

Lapsi oppi pitkäjänteisyyttä juostessaan lukuisissa asuntonäytöissä. Kotikaupunkimme on suosittu opiskelijakaupunki, ja kotoa juuri poismuuttava lapsi jää auttamatta vaikkapa yliopisto-opiskelijoiden jalkoihin asuntomarkkinoilla. Lopuksi omalta kodilta tuntuva asunto löytyi keskustan kupeesta kilometrin säteellä minusta ja Peikosta.

Peikon työhaku nappasi Helsingissä heti, ja niinpä Peikko ja lapsi etsivätkin molemmat samaan aikaan asuntoa. Meillä ei ollut edes vaihtoehtona, että Peikko kulkisi joka päivä töihin satojen kilometrien matkan, vaikka monet niin tekevät. Ainoa meille järkevä vaihtoehto oli, että hän haki itselleen arkiasunnon Helsingistä.

Niinpä kaksi päivää isän kuoleman jälkeen lapsi muutti omaan kotiin. Onneksi tavaraa oli vähän, ja muutto sujui nopeasti. Peikko hoiti muuton, siihen liittyvän pakollisen Ikea-reissun ja oikeastaan kaiken. Minä haahuilin kotona, itkin ja leivoin lapselle synttärikakkua. Lapsen muuttoa seuraavana päivänä juhlistimme hänen täysi-ikäistymistään, ja samana iltana Peikko muutti Helsingiin. Että sellainen viikko! En kyllä muista yhtä toista tapahtumarikasta viikkoa elämästäni.

Peikon muuton jälkeen istuin yksin hiljaisessa asunnossa ja kuuntelin kellon tikitystä muiden äänien puutteessa. Iso punaviinilasi kädessä. Ihmettelin. Ja ihmettelin. Sitä punaviiniä muuten kului ensimmäisen yksinoloviikon aikana lasi jos toinenkin...

Nyt orientoidumme uuteen arkeen. Tilanne on uusi ja erilainen meille kaikille. Minä ja Peikko asumme vihdoin kahden. Paitsi, että Peikko asuu keskimäärin neljä päivää viikosta Helsingissä ja totuttelee uuteen kaupunkiin ja uuteen työhön. Lapsi opettelee yksinasumista ja isästä erilläänoloa. Minulle tilanne on helpoin, koska tilanne on tuonut minulle vähiten muutoksia. Toki arkeni muuttuu, mutta minulle esim. asunto ja työ pysyvät samoina. Saamme kuitenkin kaikki omaa tilaa olla ja hengittää. Uskon, että se tekee meille hyvää.

Muuttunut elämäntilanne mahdollistaa paljon uusia asioita. Eikä varmasti vähiten pervoilun saralla <3. Nyt kuitenkin arki täytyy saada ensin jotenkin rullaamaan. Jatkan pohdintaa aiheesta varmasti vielä usean postauksen muodossa.

Blondi: Lapsellista pervoilua

Pervoblogeissa on pohdittu jokin aika sitten paljon lapsikysymyksiä. Miten yhdistää lapsiperhe-elämä ja pervoilu –teemaa ovat pohtineet ainakin Tetris, Eledal, Kurittajatar ja pikkusisko. Saman aiheen parissa kipuilee Balthazar BDSM-baarin kolumnissaan otsikolla Lapsellinen Kinky. Nykyään laiskana kirjottajana tartun mielenkiintoiseen aiheeseen vasta nyt.

Sellainen off topic muuten tähän, että seurailen tällä hetkellä kohtuullisen tiivisti muutamaa blogiyhteisöä, ei-pervo-sellaista. Blogimaailmassa pätevät näköjään samat lainalaisuudet, on blogin skene sitten mikä tahansa. Kun yksi löytää hyvän aiheen ja näkökulman, niin muutkin tarttuvat siihen. Mutta asiaan...

Me elämme Peikon kanssa uusperhearkea. Uusperheemme poikkeaa monesta muusta uusperheestä, koska siinä on tasan nolla liikkuvaa osaa. Ei vanhemmalta toiselle liikkuvia lapsia. Ei yhteydenpitoa entisten puolisoiden kanssa lasten elämään liittyen. Meidän kolmen hengen miniuusperheeseemme kuuluvat minä, Peikko ja Peikon lapsi. Ulkojäsenenä mukana perheessämme on Peikon jo omillaan asuva aikuinen lapsi. Lapset ovat itse valinneet, etteivät ole äitinsä kanssa missään tekemisissä – syyt valintaan ovat moninaiset.

Uusperhe määritellään siten, että siinä on mukana alle 18-vuotias vain toisen puolison lapsi eli perheen kaikki lapset eivät ole puolisoiden yhteisiä. Meillä lapsi on Peikon, minun statukseni on vapaaehtoisesti lapseton. Virallisesti olen myös uusperheen äitipuoli, joka yrittää kovasti sopeutua lapsiperhearkeen. Tosin Peikon lapsi on jo itsenäistyvä, lähes nuori aikuinen, joka alkaa orientoitua omaan elämään parin vuoden sisällä.

Minulla ei ole mitään kokemuksia pikkulapsiarjesta, siitä olen jäävi puhumaan. En osaa kuvitella, millaista on hoivata lasta 24/7. Olla läsnä ja saatavilla. Hoivaviettini on lievästi sanottuna puutteellinen eli minulla ei ole sellaista. Parin vuoden yhdessä elämisen jälkeen lapsi muistuttelee minuakin vieläkin välillä siitä, että jääkaapissa pitäisi olla jotain ruokaa. Vitsailemme hänen kanssaan siitä joskus, kun Peikkon on reissussa, ja olemme lapsen kanssa kahden kotona. Muista sitten, että sun täytyy pitää mut hengissä!

Pyörittelen työssäni paljon sellaista käsitettä kuin mentalisaatio eli kyky pitää toisen ihmisen mieli omassa mielessä. Usein puhutaan myös virittäytymisestä toisen ihmisen taajuudelle. Kyky mentalisaatioon, kuten moni muukin tärkeä ominaisuus, kehittyy varhaisissa vuorovaikutussuhteissa. Jotka ovat btw eräs lempiaiheeni.

Vaikka minulla on hyvin kehittynyt mentalisaatiokyky ja kykenen hyvin asettumaan toisen ihmisen nahkoihin, ei tämä aina päde suhteessa lapseen. Tai pätee, mutta toisin päin. Koska en ole koskaan tottunut siihen, että joku tarvitsee minua hoivaavassa mielessä, olen jatkuvasti tietoinen siitä, että lapsi on mielessäni. Hän vie sieltä paljon tilaa. En ole tottunut, että silloinkin kun ihminen ei ole fyysisesti läsnä, on hän kuitenkin mielessäni. Ja nyt puhun sellaisista ihmisistä, joita en ole itse valinnut elämääni. Kuten nyt lasta. Pidän hänet mielelläni mielessäni, mutta se, että lapsi on korvieni välissä, vie minulta paljon energiaa. Ei liikaa, mutta paljon. Että toinen tarvitsee. Kiintyy. Luottaa. Odottaa minulta asioita. Aivoni ovat uiskennellet 40 vuotta täydellisessä irtonaisuuden tilassa ja nyt niihin on pesiytynyt teini-ikäinen lapsi.

Vaikka olen lapsen kanssa läheinen ja välimme ovat todella hyvät, ei minulla ole silti häneen samanlaista kiintymyssuhdetta kuin Peikolla, joka on lapsen biologinen isä. Minä kiinnyn lapseen vähitellen sosiaalisena vanhempana. Lapsi on varmasti itse jo omaksunut minut myös psykologiseksi vanhemmakseen, mutta minulla on vielä siihen matkaa. Kasvan vanhemmaksi pikkuhiljaa omassa tahdissani sen verran kuin olen kasvaakseni. Mitään äitimyyttiä en suostu toteuttamaan, vaan toteutan ihan omannäköistä vanhemmuutta.

Uskallan sanoa, että Peikko on tehnyt ison työn kasvattaessaan kaksi lasta kohtuullisen ehjiksi, omilla aivoilla ajatteleviksi edustuskelpoisiksi nuoriksi. Peikko on halunnut laittaa ja laittanutkin lasten kanssa olemiseen paljon aikaa ja energiaa. Toki myös siksi, että muuta vaihtoehtoa ei ole ollut.

Nyt kun meillä on kahden aikuisen hyvin toimiva parisuhde ja kaksi aikuista, jotka pitävät kotona asuvasta lapsesta huolen, olen suoraan sanonut Peikolle, että toivon hänen ottavan omaa aikaa ja panostavan itseensä. Ei minun eikä lapsen kustannuksella tietenkään, enemminkin siihen luottaen, että arki sujuu välillä ilman häntäkin. Alussa Peikko poti omista menoistaan huonoa omatuntoa, mutta keskustellen sain hänet ymmärtämään, että kyse on vain terveestä itsekkyydestä. Jota saa ja täytyy harjoitella. Jotta itse jaksaa paremmin. Jotta parisuhde voi paremmin. Jotta lapsella on mahdollista irtautua isästään. Niinpä Peikko on harjoitellut. Ja lapsi on itsenäistynyt hurjaa vauhtia.

Kumpikin Peikon lapsista tietää pervoidentiteetistämme. Tätä blogia pidempään lukeneet tietävät myös, että pervokorttia ja pervoilun vaikutusta lapsiin heiluteltiin ahkerasti nuoremman lapsen huoltajuusoikeudenkäynnissä. Peikko on puhunut aiheesta lapsille yleisellä tasolla ja heidän ikätasoaan vastavalla tavalla. Asiasta joskus varmasti puhutaan vielä, mutta vain siinä tapauksessa, että lapset itse osoittavat siihen kiinnostusta.

Kummastakin lapsesta on kasvanut erittäin suvaitsevainen ihminen. Kotona sekä minä että Peikko tuotamme aktiivisesti puhetta siitä, ettei ole oikeaa tai väärää tapaa seurustella tai kumppanin sukupuolella ei ole mitään merkitystä, kunhan ei vaan satuta itseään eikä muita.

Uskon, että lapset hyväksyvät seksuaalisen identiteettimme, mutta siinä on osia, jotka joudumme pitämään ainakin toistaiseksi piilossa. Eräs niistä on suhteemme ulkopuoliset leikkikaverit. Etenkin nuoremman lapsen suhtautuminen asiaan on vielä hyvin mustavalkoinen. Olemme käyneet hänen kanssaan keskusteluja mm. pettämisestä. Olisko se susta pettämistä, jos iskä suutelisi jotain vierasta naista? Antaisitko sä sille anteeksi, jos se pettäisi sua? On mielestäni turha toistaiseksi aloittaa keskustelua siitä, että parisuhteessa voi olla myös sovitusti muita osapuolia, ja jos asiat on puhuttu selviksi, ei kukaan petä ketään vaan asiat tehdään yhteisymmärryksestä. Tiedän, että kummankin lapsen mieli on tässä asiassa hyvin ehdoton, joten ehkä jätämme keskustelun monisuhteisuudesta tuonnemmaksi. Olisi ihanteellista pystyä kertomaan lapsille tärkeistä ihmisistä elämästämme, mutta kaikkea ei voi saada kerralla.

Kotona asuva lapsi oli vielä pari vuotta sitten hirmuisen utelias erilaisista menoistamme. Minne te olette menossa? Kenen kanssa te menette? Mitä siellä tehdään? Mitä te teette siellä Tamperella/Helsingissä? Mistä te tunnette tuon ja tuon ihmisen? Aikansa intettyään lapsi alkoi saada sellaisia vastauksia kuin Ne on aikuisten menoja eivätkä ne kuulu sulle. Sulla on turva täällä kotona eikä sun tarvitse huolehtia meistä. Olemme myös alkaneet käyttää yhtenä vastauksena jos inttäminen ei lopu sitä, että kannattaa aina varoa mitä kysyy, koska joskus voi saada sellaisia vastauksia, mitä ei välttämättä halua kuulla. Tämä toki huumorilla höystettynä. Meillä on puhelimet mukana, sä saat meidät kiinni, jos tulee tarvetta. Sulla ei ole mitään hätää. 

Paljon tässä kyselemisessä on luontaisen uteliaisuuden lisäksi ollut kysymys siitä, että lapsen perusluottamus sai äidiltä poismuuton ja huoltajuusoikeudenkäynnin aikana todella ison kolauksen, ja lapsi taantui tunnetasolla paljon ikäistään nuoremmaksi. Pikkuhiljaa perusluottamusta on saatu kuitenkin korjattua, ja nykyään hän kestää jo olla sen tiedon kanssa, ettei tarkkaan tiedä, missä me olemme ja mitä me teemme. Puhuessamme pervoystävistämme käytämme osasta nikkejä ja osasta oikeita nimiä. Lapsi on jo tottunut siihen, että kaveriporukastamme osalla on kummalliset lempinimet. Ison osan ystävistämme hän on luonnollisesti tavannutkin vuosien varrella erilaisissa arjen aktiviteeteissa ja kyläilyissä.

Lelut meillä pidetään lukitussa laatikossa – isossa arkussa, joka on makuuhuoneessamme. Muutama perusseksilelu on lukitsemattomassa yöpöydän laatikossa. Josta lapsi tietää, ettei se ole hänen reviiriään. Olen kuitenkin aivan varma, että lapsi on käynyt kaikki asuntomme kaapit läpi ja nähnyt myös yöpöytäni sisällön. Ainakin minä olisin hänen ikäisenään ollut niin utelias. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ne lelut kestävät päivänvaloa ja tuon ikäinen lapsi kantaa itse vastuun siitä, jos menee penkomaan selkeästi laatikoita, jotka ovat minun. Lisäksi piilo-opetusuunnitelmani on se, että seksileluissa ei ole mitään pahaa tai hävettävää. Että aikuisella ihmisellä voi olla niitä. 

Arkipantani roikkuu muiden korujen kanssa samassa nipussa, enkä piilottele sitä. Korsetit ja muutama muu bilevaate ovat ihan normaalissa vaatekaapissa omassa laatikossaan. Kun vedin korsettia päälle häävalokuvausta varten, lapsi oli aidosti kiinnostunut ja kysyi, että saako hän kokeilla. 

Vaikka voimme lapsen iästä johtuen tulla ja mennä jo hyvin vapaasti, on kahdenkeskinen aikamme, siis se aika, jolloin olemme kahdestaan kotona, melko lailla kortilla. Toisin kuin monilla uusperheillä, meillä ei ole lapsettomia viikonloppuja. 

Lisäksi lapsi viihtyy hyvin kotona ja vaikka sosiaalista piiriä sekä ystäviä on tullut vuosien varrella lisää, on yleensä kahdenkeskinen aikamme kotona joitain tunteja. Ja tuossa ajassa ei meidän kummankaan päämme taivu minkäänlaiseen rajumpaan sessiointiin. Siksi valitsemmekin usein helpomman vaihtoehdon ja harrastamme kohtuullisen tavallista, mutta taivaallisen nautinnollista seksiä, johon kuuluu yleensä ainakin hyrrä ja kasa dildoja. Meillä on onneksi melko usein käytössä myös Nuken asunto, jonne keskitämme pidemmät leikit.

Olen kutenkin tällä hetkellä asian kanssa jo hyvin sinut. Tuntuu siltä, että Peikkoa asia häiritsee enemmän. Minulla on hyvä olla. Nyt. Tässä parisuhteessa. Tässä perheessä. Tässä elämässä.

Blondi: Marraskuu - kuukausista julmin

Suomen kielessä erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä on kutsuttu nimityksellä marras. Suomalaisten kansanuskomusten yhteydessä martaat ovat muun muassa kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä, toisinaan myös menninkäisiä muistuttavia Manalan olentoja. 

Marras (marta) tarkoittaa usein kuolemaa tekevää ihmistä tai vainajaa. Sanan indoeurooppalaisessa kantakielessä oleva vastine on martas. Sanasta on kehittynyt latinan sanat mori (kuolla), mors (kuolema) ja mortalis (kuolevainen), joista on johdettu muun muassa englannin mortal (kuolevainen), ranskan mort (kuolema) ... ja espanjan mortal (kuolevainen)... (Wikipedia) 

Marraskuu on nurkan takana. Pelkään joka vuosi marraskuuta aina vain enemmän. Marraskuu on minulle kuukausi, joka perinteisesti tuo erilaisia kipuja tullessaan. Mieliala laskee, pimeys ja valonpuute ahdistavat. Jollekin pimeys tuo turvaa, minulle se on kauhistus. Minulle, joka nukun parhaiten silloin, kun aurinko paistaa suoraan kasvoihin. Minulle, jonka mielestä valoa ei koskaan voi olla liikaa. Kylmyys ei minua ahdista, se on ainoastaan pukeutumiskysymys. Mutta pimeyttä ei pääse karkuun – ei vaikka mitä tekisi.

Ainoa tapa on kestää ja sietää. Ottaa päivä kerrallaan. Olla kiitollinen hyvistä päivistä ja hetkistä. Ja toivoa, että kivut eivät tulisi. Armottomat migreeniputket, psykosomaattiset hermosäryt, ja sitä myötä mielialan lasku. Joka totta kai pahentaa kipuja. Ja kivut laskevat toimintakykyä. Ja vyyhti on valmis. Olen kahtena viimeisenä marraskuuna oireillut kivuilla melkoisen pahasti, kiitos kaamoksen. Osa kärsii kaamosmasennuksen henkisenä lamaannuksena, minä oireilen kehollani.

Parina viime syksynä olen ollut mielestäni jaksava ja hyväntuulinen ja sitten yht’äkkiä, pam, pudotus kipujen keskelle. Toki kahteen viime syksyyn on liittynyt isoja elämänmuutoksia. Peikon nuorimman lapsen muutto äidiltään Peikolle. Minun iso kipuiluni asian kanssa – pariin vuoteen ei elettäisikään sitä jo varovasti suunniteltua kahden aikuisen arkea. Viime syksynä muutimme kaikki kolme saman katon alle – suurin muutos elämässäni koskaan. Totuttelua uusperhearkeen. Jospa tämä syksy olisi tasaisempi ja arki jo sujuvampaa. Nyt ainakin tuntuu siltä, että isot mullistukset olisivat jo takana päin.

Onneksi olen kuitenkin oppinut tuntemaan mieltäni ja kehoani melko hyvin viimeisten vuosien aikana. Niin hyvin, että hain viime viikolla työterveyslääkäriltä serotoniinia ja noradrenaliinia purkissa kipuja ennaltaehkäisemään. Toivottavasti lääkeresepti riittää, eikä minun tarvitsisi edes lunastaa sitä apteekista. Yritän kuitenkin olla armollinen. Jos tarvitsee, niin sitten haen lääkkeen, syön sitä kuukauden. Itse asiassa parikin viikkoa usein riittää, vaikka lääkäreiden mielestä se ei pitäisi olla edes mahdollista. Saan serotoniinitasoni nousemaan sen verran, että kivut eivät tule läpi. Se riittää minulle. Enempää en halua mielialalääkkeisiin kajota.

Joulukuu on jo jotenkin lohdullisempi, vaikka en jouluihminen olekaan. Joulu tietää kuitenkin pitkää lomaa, hyvää ruokaa ja tärkeitä ihmisiä ympärille. Joulukuu tietää myös käännöstä valoisampaan, kun talvipäivän seisaus 22. joulukuuta on vietetty. Sen jälkeen päivä pidentyy, sekunti sekunnilta. Eihän sitä pitenemistä heti huomaa, mutta psykologisesti käänne on minulle tärkeä. Tiedän, että valon määrä lisääntyy – se riittää. Toki edessä on vielä pitkä talvi, mutta talvea tai kylmyyttä vastaan minulla ei ole mitään.

Yritän selvitä pimeästä kaudesta joogaamalla säännöllisesi, lukemalla paljon hyvää kirjallisuutta sekä viettämällä aikaa minulle tärkeiden ihmisten seurassa. Nukkumalla paljon, pitämällä vuorokausirytmin säännöllisenä ja vitamiiniuskovaisena ihmisenä tankkaamalla isoja annoksia d-vitamiinia ja muutamaa muutakin maailmaa pelastavaa tehovitamiinia. Käyttämällä kirkasvalolamppua. Olemalla niin armollinen itselleni kuin pystyn. Jospa tämä vuonna myös marraskuu olisi minulle armollinen. Minulle, jolle marraskuu on kuukausista julmin.

Blondi: Parisuhdekurssi, luurankoja ja joogaa

Olimme Peikon kanssa viikonloppuna parisuhdekurssilla. Kumpikin elämämme ensimmäisellä sellaisella.

Joitain läheisiämme ajatus on kummastuttanut – samoin aluksi perheemme teiniä. Ai parisuhdekurssi? Mihin te sellaista tarvitsette? Onko teidän parisuhteessa joku vialla? Teinin kanssa keskustelu oli nopeasti käyty. Ei kun me mennään kurssille siksi, että meidän parisuhde tulee entistä paremmaksi. Ok, no sitten. Kerroimme kurssin ohjelmasta ja aiheista sekä näytimme hänelle kurssiohjelman. Toi on ihan kuin sellainen aikuisten protuleiri, totesi hän tyytyväisenä ohjelman nähtyään, eikä asiasta tarvinnut enää puhua. Kurssin jälkeen kerroimme hänelle yleisellä tasolla siellä käsitellyistä aiheista. Sanojen sijaan jotkut reagoivat myös paljon puhuvalla hiljaisuudella. 

Mielestäni parisuhteen hoitaminen on vähän sama asia kuin gynekologilla tai hammaslääkärillä käyminen. Lääkärissäkin käydään vuosittain eikä vain silloin, kun on jotain akuuttia vaivaa. Pitämässä huolta itselle tärkeistä asioista. Meille kurssi tuotiin ikään kuin tarjottimella työpaikkani tarjoamana koulutuksena. Jotta voin auttaa muita, täytyy minun olla sinut omien varjojeni kanssa. Myös parisuhteessa olevien. 

Kurssi oli antoisa ja täynnä suuria tunteita. Olen tottunut käsittelemään omia varjojani vuosien varrella eri keinoin, joten niiden kaivaminen ei jännittänyt. Aloin jännittää siinä vaiheessa, kun aidosti ymmärsin, että menen kurssille Peikon kanssa kaksin ja käsittelemme asioita yhdessä. Kurssi keskittyi oman menneisyyden ymmärtämiseen ja siihen, miten omat menneisyytemme näkyvät parisuhteessamme. Teimme ohjaajien johdolla paljon avaavia harjoituksia, osa pitkiä ja rankkoja, joissa menneisyyden kipupisteitä kohdattiin sekä itse työskennellen että muiden työskentelyä katsoen ja havainnoiden.

Olen muutenkin avautunut viimeisen kuukauden aikana Peikolle eräästä isosta luurangosta, jota olen säilyttänyt kaapissani. Luuranko liittyy entiseen parisuhteeseeni, ei Peikkoon. Silti asia on vaivannut minua. Koko suhteemme ajan noussut välillä mieleeni. Vienyt minulta paljon energiaa. Pitäisikö minun kertoa? Kuuluuko Peikon tietää?

Eräänä iltana töksäytin sitten asian suustani kyynelten saattelemana. Peikko suhtautui asiaan hyvin. Kerroin, miksi haluan hänen tietävän. Asia ei ollut Peikolle kovin merkityksellinen, mutta kerroin sen siksi, että en halua, että välillämme on salaisuuksia. Pointti ei ollut itse asia, vaan se, että yhden avioeron koettuani haluan elää sellaisessa parisuhteessa, jossa kipeätkin asiat kerrotaan ja nostetaan pöydälle. Mielestäni luurankojen kanssa on helpompi tanssia kuin yrittää pitää ne kaapissa. Asia ei ole vaivannut mieltäni sen jälkeen, kun sain sen ulos suustani. Seuraavana päivänä tullessani töistä kotiin minua odotti Peikon tuoma kukkakimppu. Kiitokseksi siitä, että uskalsin kertoa. Osoitukseksi siitä, että meidän parisuhteemme perustuu rehellisyydelle.

*****

Syksy on ollut minulle ja Peikolle kuten koko uusperheellemme rauhallista aikaa. Parisuhteemme kukoistaa, ja elämä on sopivan seesteistä. Alistuminen on enemmän tai vähemmän taka-alalla ajatuksissani, vaikka leikittyä tuleekin säännöllisen epäsäännöllisesti. Olemme myös tarkoituksella pitäneet taukoa pervobileissä käymisestä – bileet alkoivat ikävästi toistaa itseään. Bileissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta annostelemme ne jatkossa harkitummin, jolloin myös jännitys ja mielenkiinto säilyvät paremmin.

*****

Olen taas pitkän tauon jälkeen saanut joogarytmin kuntoon. Teen astangaa pari-kolme kertaa viikossa - keho ja mieli nauttivat säännöllisestä joogarytmistä. Olen päättänyt tällä kertaa joogata niin lempeästi, että kehoni kestää fyysisesti haastavan astangajoogan. Astangajooga on ollut tavalla tai toisella mukana elämässäni useita vuosia. Harjoitus koostuu voimakkaan hengityksen tahtiin tehtävistä liikkeistä, asanoista. Liikkeet toistuvat aina samassa järjestyksessä. Kun järjestyksen oppii, voi harjoitellessa heittää aivot narikkaan ja keskittyä hengittämään. Toisto tekee harjoituksesta minun psyykeelleni sopivan. Aina samat liikkeet samassa järjestyksessä. Kuitenkaan harjoitus ei ole koskaan samanlainen. Keho ja mieli ovat joka kerta erilaisia ja toimivat aina eri tavoin. Toisto harjoituksessa mahdollistaakin kehon ja mielen tutkailemisen huikaisevalla tavalla. Tänään lähden tekemään joogaharjoitusta hieman väsähtäneenä aamuisesta migreenikohtauksesta yhä toipuvana. Kuitenkin kiitollisena siitä, että jooga on tällä hetkellä täysipainoisesti arjessani läsnä. 

Blondi: Hajatelmia syksyn alla

Lomat on lomailtu tältä erää ja arki saa tulla. Iloitsen siitä, että pitkä hellejakso on taittunut ja sitä myötä oloni normalisoitunut ja ajatus kirkastunut. Helteellä ei ajatus kulje eikä jaksa mitään ylimääräistä – ei edes pervoilla. En tiedä ketään migreeniä sairastavaa, joka ei kärsisi helteistä ja minäkään en tee poikkeusta.

Kohta tulee vuosi siitä, kun muutimme Peikon ja lapsen kanssa saman katon alle. Takana on kaikkien aikojen ensimmäinen yhteinen kesälomamme. Siis sellainen, jonka olemme kolmistaan viettäneet yhdessä. Jännitin lomaa hieman etukäteen. En tiennyt, miten lapsen kanssa pitäisi lomalla enkä sitä, että jaksaisinko hänen seuraansa. Pelkoni oli kuitenkin turha. Siitä kolmesta viikosta, jonka lomailin, olin lähes kaksi viikkoa kaksin lapsen kanssa ja hyvin meni. Teimme rentoja juttuja lähikulmilla, paljon myös ihan vain oleilimme. Makoilimme pihalla viltillä kirjat ja läppärit mukana. Juttelimme syntyjä syviä. Vietimme lapsen uskonnotonta aikuistumisjuhlaa stressittömästi ja pienellä porukalla.

Puhuimme ennen loman alkua Peikon kanssa paljon siitä, mitä lomalla teemme. Peikolla oli mielessä oman harrastelajinsa SM-kisat (ilman sivumerkityksiä) ja kokonainen viikko paikallisen pervoyhdistyksemme vuokraamassa mökissä. Peikon taustan ja traumat jo hyvin tuntien kehotin häntä lämpimästi ja jämäkästi ottamaan omaa aikaa. Ja myös pysymään päätöksessään. Arvelin, että kykenen pitämään hänen teini-ikäisen lapsensa ja itseni hengissä. Olen iloinen, että Peikko pystyi olemaan terveesti itsekäs ja unohtamaan sekä minut että lapsen pariksi viikoksi. Saimme Peikon kanssa toki myös kahdenkeskistä aikaa, paljon loikoilua, sopivasti jääkylmiä lonkerolasillisia sekä hillittömän määrän kova-äänistä seksiä.

Inventoin juuri tällä viikolla kaikkea sitä, mitä minulle on viimeisen noin kahden ja puolen vuoden aikana tapahtunut. Inventaarion tarve kumpusi tunteesta, että minulla ei ole koskaan aikaa liikkua riittävästi. Tai ehkä aikaa on, mutta ei sellaista rytmiä arjessa, johon saisin liikunnan mahtumaan. Kun mietin kokonaisuutta, ymmärsin, että arkeni hakee vieläkin rytmiään.

Kahden ja puolen vuoden aikana minulle on tapahtunut seuraavaa aikajärjestyksessä:

- avioero ja sen työstäminen

- vuoden kestävän ammatillisen täydennyskoulutuksen aloittaminen (valmis)

- uudessa työssä aloittaminen

- maaninen seksivaihe, jolloin panin kaikkea mikä liikkui kahdella jalalla

- pervoidentiteetin löytyminen

- Peikon tapaaminen

- hurja kipuilu sen faktan kanssa, että Peikolla on lapsia

- Peikon huoltajuusoikeudenkäyntiprosessi

- Peikon ja lapsen kanssa yhteenmuutto

- uusperheen arkeen totuttelu

- vuoden kestävän ammatillisen täydennyskoulutuksen aloittaminen

- työpaikan vaihto

- vuoden kestävän ammatillisen täydennyskoulutuksen aloittaminen

Listaa tehdessäni tajusin, että minulla ei ole ollut tuona aikana oikeastaan ollenkaan normaalia, tasaista arkea. Sellaista, jolloin mikään ylimääräinen ei stressaa tai vie voimia. Toki työpaikan vaihdot ja opiskelut ovat olleet omia valintojani, kuten suurin osa listan asioista. Vaikka ne ovat olleet kivoja juttuja, ovat ne silti vieneet energiaa.

Saan lokakuussa loppuun toiset käynnissä olevat opinnot, joulukuussa toiset. Olen jo kertonut sekä perheelleni että kollegoilleni, että seuraavaksi kun mietin minkä tahansa opintojen aloittamista, niin minut voi viedä ladon taakse ammuttavaksi Tai ainakin sanotaan tiukasti ei eikä kuunnella mitään vastaväitteitä taholtani. Ikuisena opiskelijana katsotaan miten minun käy.

Ehkäpä käyn joulun jälkeen tuota listaa ja arkeani uudelleen läpi ja mietin sitten liikunnan määrän lisäämistä. Olemme tälle syksylle sopineet minun toivomuksestani Peikon kanssa, että käyn salilla/jumpassa kaksi kertaa viikossa. Tulen olemaan paljon työmatkoilla, ja pitkillä työmatkoilla joko joogaan tai otan lenkkitossut mukaan ja teen jotain liikuntaan viittaavaa korvatakseni salikäynnit. Yhtään se enempää ei tarvitse sen lisäksi, että hyötyliikun autottomana ihmisenä paljon.

Sovimme myös ja kirjasimme sääntöihini, että nukun aina arkipanta kaulassa, kun en ole Peikon kainalossa nukkumassa. Olin todella otettu ja iloinen, kun Peikko määräsi käytännön. Arkipanta tuo minulle matkoilla turvaa ja auttaa kiinnittymään henkisellä tasolla Peikkoon silloinkin, kun hän ei ole fyysisesti läsnä. 

Ai niin. Meidän perheeseen on tänä syksynä tullut uusi vieras. Sitä kutsutaan murrosiäksi...

Mä haluun xxx

Jokaisen vanhemman painajainen: Kaupassa lattialle itkupotkuraivareissaan heittäytyvä lapsi, joka huutaa ”mä haluuuuunnnn!”. Joka ikinen vanhempi haluaisi nostaa kakaransa korvasta ylös ja taluttaa auton turvaistuimeen ja jättää sinne.

Uusperheen arki on välillä suuria odotuksia ja isoja haasteita täynnä. Yhteinen aikamme on ollut tiukassa. Viikko oli ollut erityisen kiirus, ja silti vielä yhden kiireisen illan päätteeksi olimme yrittäneet sovittaa yhteistä (leikki)aikaa. Itse olin vielä samaisena iltana sovitusti alkuillasta paikassa, johon olin pitkään kaivannut, ja jossa en ollut käynyt neljään vuoteen. Blondi taas odotteli, niiden suurien odotusten kanssa, kotona.

Kotona odotti itkuinen nainen, joka ei tainnut oikein tietää, mitä itki saati illalta halusi. Tai siis kyllä hän tiesi mitä hän halusi, mutta odotuskerroin oli koillisessa. Olin lievästi turhautunut, mutta kävimme keskustellen läpi, mitä oli illasta sovittu. Saimme sovitut palaset kokoon, ja ilta jatkui rennommin.

Myöhemmin passitin blondin suihkuun ja jäin itse kaivelemaan hänen lempidildoaan. Menin itse perässä, ja muutaman hetken jälkeen blondi istua suihkun lattialla, dildo sisässään, jalkateräni  liikuttaen dildoa sisään ja ulos. Käsilläni pidin kiinni blondin hiuksista ja nain häntä syvälle suuhun. Mitä enemmän kuolaa, ja sitä riitti, sitä syvemmälle blondi vajosi.

Poistuessani suihkusta autoin blondin ylös ja mainitsin, että jälkihoitoa on tarjolla sängyllä. Hetken päästä hän sipsi viereeni ja päädyimme rakastelemaan. Mutta tällä kertaa odotukset, itkeminen ja hieman sekava tilanne piti blondin ison O:n piilossa. Kaikkihan sen tietävät, että yrittämällä se orgasmi ei tule, tietäväthän? Mutta blondi ei antanut periksi, ei antanut ennen kuin vedin yli-yrittämisen poikki ja otin itkevän blondin kainalooni. Puristin lujaa enkä päästänyt irti ja blondi itki ja kitisi ”Mä haluun xxx” ja ”Mä haluun xxx2”. 

Tilanne oli melko absurdi, jopa huvittava (jälkeenpäin on saatu mojovat naurut), mutta silti tilanteen taustat huomioon ottaen hyvin ymmärrettävä. Huomasin kuitenkin itsekin ärsyyntyväni tilanteesta, johon ei tuntunut tulevan loppua. Kuunnellessani blondin haluamisia palloilin itse kahden ajatuksen välillä. Toisaalta olisin halunnut kaivaa jonkun häijyn piiskan esiin ja kitkeä tuon kitinän pois. Toisaalta kyseessä ei ollut pelkästään kitinä, vaan ongelmia odotusten ja kommunikaation suhteen, joten pohdin myös jospa kainalo, rauhoittaminen ja keskustelu olisivat kuitenkin paras ratkaisu. Koska blondi oli hyvin surkeana ja silmät jo täysin punaisinä itkemisestä, päädyin kainaloon.

Kävimme edellä mainitut tapahtumat läpi myöhemmin. Opimme jälleen, että turhat odotukset pilaavat paljon ja keskustelemalla enemmän tästäkin kauppareissusta olisi selvitty kunnialla.  

Blondi: Ruoskin itseäni melkoisesti Peikon kuvaaman episodin jälkeen ja podin käytöksestäni huonoa omaatuntoa pari seuravaa päivää. Olin jo samana päivänä ollut töissä väsynyt lähes viikon jatkuneen migreeniputken ja serilaisten lääkitysten jäljiltä. Päänsärky jyskytti edelleen takaraivossa odottaen vain pintaan nousemista. Minun olisi pitänyt sanoa Peikolle, että voitaisiinko vaan maata kainalokkain sohvalla ja juoda lasilliset viiniä tai itse asiassa jättää viinikin väliin ja olla ihan vaan lähekkäin. Ehkä lukea kirjaa ja syödä salmiakkia. Sen sijaan olin fiksoitunut siihen, että meillä on yhteistä leikkiaikaa, enkä pystynyt päästämään ajatuksesta millään irti.

Kun joudun itkumoodiin, en pääse sieltä pois. En yksinkertaisesti pysty tyynnyttelemään itseäni siten, että rauhoittuisin. Tähän voisi kirjoittaa kilometrin erilaisista kiintymyssuhdehäiriöistä, mutta jätetään ne asiat työpaikalle. Peikko sai minua tyynnytetyksi jonkun verran, senkin erittäin jämäkällä käskemisellä. Piiska olisi ollut tilanteessa huono vaihtoehto, koska tilanteen taustalla olivat erilaiset tarpeet ja toiveet sekä puutteellinen kommukaatio kummankin odotuksista. Ensi kerralla olemme taas viisaampia ja jatkossa omien tarpeiden sanottaminen on helpompaa.

*****

Mutta hei, kohta on loma ja viikonloppuna Helsingissä isot bileet! Tule sinäkin mukaan.

Kun vaniljan himo yllättää

Varmaan meillä kaikilla on olemassa "herkkuja", joiden himo yllättää meidät säännöllisesti enemmän tai vähemmän. Itselläni syötäviä tällaisia ovat mm. maksamakkara, mätitahna ja raa'at suolatut kalat. Jos "herkun" merkitystä laajennetaan, niin minulla mukaan lasketaan mm. pimeys, hiljaisuus ja yksinkatsotut elokuvat. Jos taas mennään herkkujen kanssa makuuhuoneeseen, jonka blondi tosin kieltää, niin asia muuttuu mielenkiintoiseksi.

Makuuhuoneessa herkkuja yleisimmin nautitaan yhdessä. Tällöin olisi tietenkin suotavaa ja mukavaa, jos samat herkut maistuisivat yhtä hyviltä jokaisen suussa tai kehossa. Uskoisin, että todellisuus on kuitenkin herkun kuin herkun kanssa erilaista. Vaikka paperilla ja jopa ajatuksissa monet asiat menevät yhteen, niin lienee turha odottaa, että kaikki pienetkin nyanssit osuisivat kohdalleen. Toinen voi haluta käyttää peppua, ja toinen taas haluaisi, että vain suuta käytetään eikä missään tapauksessa päinvastoin, niin voidaan yht'äkkiä olla suurten kysymysten äärellä.

Mitäs jos taas ei huvita? Ei kuitenkaan aina jaksa dominoida tai alistua vaikka toinen haluaisikin. En ainakaan minä, vaikka kuinka taustavire olisikin aina päällä. Tietenkin omalla kohdallani tilanne on osaltaan helppo, koska blondi alistuu silloin kuin haluan poislukien muutamat tilanteet/olot. Mitäs jos blondi haluaa leikkiä, piiskausta, alistumista tai rikkeen sovittamista ilman, että minua huvittaa tai aika olisi mielestäni sopiva? Rikkeet kuittaan (näitä on harvoin) silloin kun tilanne on Minulle sopiva, mutta muuten ajatus onkin hankalampi.

Tiedän, että voisin tasan tarkkaan päättää itse, koska leikimme, mutta olisiko reilua kääntää selkä ja kuunnella vain ja ainoastaan itseään? Ei minusta. Kyllä blondillakin on oikeus laittaa pyörät pyörimään. Ei nyt ihan kasaamalla sopivia piiskoja sängylle, mutta kysymällä voisinko saada piiskaa? Oman ison haasteensa huvittamiseen luovat nykyään myös aikataulut. Leikkiaika on kortilla, ja kun sellainen yht'äkkiä tulee eteen, kun kuulen tyttären huikkaavaan ovelta Heippa tulen parin tunnin päästä, niin minulta ei moodin vaihto onnistu samassa hetkessä. Oli miten oli, sovituista säännöistä ja niiden huomioimisesta kuitenkin on syytä pitää kiinni, huvitti tai ei.

Mitäs jos tekee mieli vaniljaa? Hellää, herkkää, hidasta ja penetraatiokeskeistä. En voi puhua muiden puolesta, mutta meillä vaniljan himo syttyy vain minulle. Ymmärrän hyvin, että blondi on elämänsä vaniljakiintiön jo käyttänyt, mutta minun kiintiöni taitaa riittää hautaan asti. Toisaalta taas saisinko mitään tilanteesta, jossa toteuttaisin vaan itseäni ja toinen ei saisi samasta narusta kiinni? Ei, en saisi. Niinpä kompromissit esiin tässäkin tilanteessa. Pyrinkin tarjoilemaan vaniljani jonkin sopivan kastikkeen kera, jonka itse voin jättää nauttimatta.

Tässä kirjoittaessani kävin välillä lukemassa Kellaritytön viimeisimmän tekstin, jossa käsiteltiin vähän samaa asiaa. Samaten muistan Tetriksen kirjoittaneen vaniljan vaikeudesta ja olisikohan pikkusiskokin taannoin kertonut, että vaniljaan ei ole paluuta. No blondi siis ei ajatuksineen ole ainakaan yksin, mutta olenkohan minä?

*****

Blondi kommentoi: Satuimme taas kumpikin kirjoittamaan samasta aiheesta, joten tekstit on helppo yhdistää. Pervoidentiteettini on lievästi uinumassa tällä hetkellä. Tai oikeastaan identiteettini ei ole, mutta arjessa pervoilua on melko maltillisesti, eikä se ole kovin pinnalla ajatuksissani juuri nyt. Prioriteetit ovat jossain muualla. Parisuhteessa, yhdessä asumisessa, koko uusperhekuviossa.

Asia ei ole onneksi mitenkään negatiivinen, vaan kyse on aivan luontaisesta vaihtelusta elämäntilanteiden muuttuessa. Olen nytkin yrittänyt saada pari päivää kivasta leikistä tekstiä paperille, mutta kiinnostus kirjoittaa leikistä on nolla. Peppuleikkejä ja häpeharjoituksia siinä samalla - enempää en saa kirjoitetuksi.

Arki on nykyään niin monimuotoista ja erilaista verrattuna siihen, mitä minulla on koskaan aikaisemmin ollut, joten muut asiat tahtovat jäädä sen jalkoihin. Koska arki on kivaa ja tapahtumarikasta, on vaikea ottaa aikaa muille tärkeille asioille. Harrastuksille, opiskelulle, pervoilulle. Arjessa on ihan yhtä paljon aikaa kuin aiemminkin, mutta orientaatio on muuttunut melkoisesti sitten minun ja Peikon yhteen muuttamisen. Aikaisemmin parisuhteemme perustui minun näkökulmastani enemmän pervoilulle ja leikille ja vähemmän kaikelle muulle. Peikolla on tästä arvatakseni hieman erilainen käsitys. Nyt parisuhde on niin paljon muuta, ja leikki vain pieni osa sitä. 

Hyvin pienilläkin vivahteilla saa tuotua pervoilua arkeen. Tänään sain luvan runkata sillä aikaa, kun Peikko ja lapsi olivat yhteisissä menoissa. Ja voin kertoa, että se orgasmi maistui makealta. Muutama tunnelmaan virittävä video alkupaloiksi, vessan käsisuihkun suihkupää irti ja kaksi lelua sisälle. Namnam.

Joten minäkin nautin vaniljaa tällä hetkellä aivan mieluusti. Kunhan se tarjoillaan minulle kastikkeen kera...

Vuosikin pakettiin

Blondi kysyi jokunen viikko sitten, että haluaisinko kirjoittaa hänen antamastaan aiheestaan. Olin iloinen ehdotuksesta ja otin aiheen innostuneesti vastaan. En ole kuitenkaan saanut itsestäni irti uutta tekstiä enkä halunnut yrittää tuottaa sitä väkisin. Koska minua ei ole siunattu kirjoittamisen lahjalla, niin on paras vain odottaa hyvää hetkeä. Fiilis ennen kaikkea.

Yritän paketoida kuluvan vuoden nousut ja laskut. Se ei ole aiheena blondin ehdottama, mutta tulen sivuamaan hänenkin aihettaan. Nyt kun mietin kuluvaa vuotta taaksepäin, ensimmäisenä tekisi mieli hengittää ja huokaista syvään. Niin paljon nousuja ja laskuja, murhetta ja naurua.

Elatustaistelu kaikkinen typerine käänteineen oli yksi elämäni kamalimmista kokemuksista. Tavallaan ymmärrän ja hyväksynkin sen, että tällaisissa tilanteissa vastapuoli tekee kaikkensa voittaakseen tapauksen. On se sitten adrenaliininhakuista draamaa, tyhmyyttä tai vankkaa uskomista omaan totuuteensa, se kaikkein tärkein unohtui, nimittäin lapset. Monta asiaa siedän, mutta kuitenkin tyhmyyttä melkoisen huonosti. Tarpeeksi isoja lasten henkisiä haavoja on vaikea toisen paikkailla, vaikka olisi motivoitunutkin.

Tekstejä on blogissa jo sen verran, että en edes muista, olenkohan jo aikaisemmin kirjoittanut, että koko blogi oli jo kerran päätetty lopettaa elatustaiston aikana. Kuitenkin nukuttu yö ja kirkas ajatus siitä, että lopettaminen olisi ollut juuri se asia, jota vastapuoli toivoi, sai sisun pintaan ja näyttämään entistä lujemmin.

Oma jaksaminen on välillä ollut kortilla. No, sitä se on viime vuosina ollut muutenkin, mutta nyt minun on pitänyt ottaa vahvemmin myös muut huomioon ja opetella ottamaan aitoa apua vastaan blondilta. Olen aina halunnut selviytyä yksin jopa siinä määrin, että olen ajanut itseni tilanteeseen josta nouseminen oli vuosien urakka. Nyt minulla on ollut ensimmäistä kertaa vierelläni ihminen, joka on aidosti hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, laskuineni ja nousuineni. Vaikka asia onkin positiivinen, se on vaatinut paljon totuttelua.

Haluan hypätä suoraan asiaan, on sitten kyse uusiin ihmisiin tutustumisessa tai vaikka blondin kanssa yhteen muuttamisessa. Jos joku asia tuntuu hyvältä, voin ja haluan hypätä siihen täysillä mukaan ja mahdollisimman nopeasti. Yksi mottoni onkin kyllä asiat onnistuvat, jos niin on tarkoitettu. Niinpä en osannut hieroa asioita pitkään, kun saimme ajatuksen muuttaa yhteen. Sittenhän se selviää toimiiko ja pääseehän sieltä aina pois. Kiteytettynä omat tavarat roskiin, kierrätykseen ja vanhemmalle tyttärelle. Televisio kainaloon ja hyppy tuntemattomaan.

Pelottiko muutto? Kyllä pelotti ja paljon. Enhän edes vuotta aikaisemmin tiennyt, että nuorempi tytär asuisi kanssasi, ja nyt olimme jo muuttamassa vapaaehtoisesti lapsettoman luokse. Rehellisesti sanottuna pelkäsin etukäteen eniten oman pääni vuoksi. Tarvitsen välillä aikaa sulkeutua (jopa vetäytyä) hiljaisuuteen jonkin oman asian pariin. Onneksi tytär oli jo siihen tottunut etukäteen, ja blondi tottui siihen hyvin nopeasti.

Blondi murehti ennen muuttoa hieman erilaisia siisteyskäsityksiämme. No toinen meistä on hirmuinen nipo ja toinen luonnonlapsi. Arvaatkohan kumpi? Joka tapauksessa arvostan siisteyttä, ja on ollut ilo huomata itsessäni, kuinka tärkeäksi asiaksi se on muuttunut. Lisäksi siisteys luo hyvää oloa. Ja koska en ole truuhamsteri, niin pystyn ottamaan hyvin vastaan kommentteja kulta, voisitko siivota kokkauksesi jäljet?

Ennen muuttoa pohdin myös perhedynamiikkaamme ja ennen kaikkea sitä, millaiseksi se muodostuisi. Jotenkin pohdin, että uudessa perheessä tulee olemaan Peikko&blondi ja isä&tytär. Mutta kuinkas kävikään? Hyvin nopeasti blondi ja tytär löysivät yhteisen sävelen, ja tämä suhde vaan kasvoi ja syveni. Varsin pian huomasin, että asioita joita aiemmin oli kyselty minulta (tyttöjenkin juttuja), kysyttiinkin nyt vaan blondilta. Eikä aikaakaan kun blondi ja tytär alkoivat viettää vapaa-aikaakin yhdessä ja kävivät jopa yhteisissä harrastuksissa. Ja onpa tullut eteen tilanteita joissa meidän perheessä on ollut blondi&tytär vastaan isä, mutta sitähän elämä on parhaimmillaan, eikös? Itse olen kuitenkin ollut huolissani blondista ja varmistellut n. 1000 kertaa hänen jaksamistaan nimenomaan lapsiperheessä, mutta alan jo uskoa, että hän aidon oikeasti nauttii tyttären seurasta. Tytär taasen saa sitä aitoa huomioimista ja välittämistä, joista hänellä on ollut suuri vaje. Miten tämä uusperhe dynamiikka lämmittääkin sydäntäni!

Hyvää ystävääni lainaten elän tuli perseen alla. Useasti olen, teen sitä vieläkin, pakoillut tekemisilläni jotain, kuten pahaa oloa tai huonoa parisuhdetta. Nyt olen opetellut vähän pysähtymään (aargh, kuinka vaikeaa), kiitos blondin. Pysähdyn hetkeksi, annan itselleni aikaa ja myös nukun. Vanhana univammaisena nukun nyt paremmin kuin koskaan (en kuitenkaan antaisi nukkumisilleni parempaa arvosana kuin 7), mutta suunta on parempaan selvästi. Nyt minulla on paikka ja halu käpertyä jonkun viereen, kun varjot hyökkäävät.

En olisi koskaan uskonut joskus olevani tällaisessa suhteessa, jossa sekä minä että blondi voimme tutkailla omaa seksuaalisuuttamme avoimesti ja kunnioittavasti. Kaikesta voimme keskustella ja tarpeen mukaan ottaa lisääkin leikkikavereita. Mikään ei ole kuitenkaan toisen sanelua tai itsestään selvää. Molemmat suomme toisillemme fiksusti toteutettuja leikkejä tarvittaessa myös toisten kanssa.

Meillä on mahtavia ystäviä, joista suurin osa pervoympyröistä. Mahtavia yhteisiä ja yhteisöllisiä  hetkiä ystävien kanssa (illanistujaiset, mökkiviikko, luento, clubit, lukupiiri, pikkujoulut...). Olemme tavanneet paljon uusia nikkejä ja aitoja ihmisiä niiden takana, mikä on todella kiehtovaa.

Hämmästyttävän paljon kannustavia, ihmetteleviä ja kysyviä yhteydenottoja on tullut myös blogin kautta. Osa näistä on johtanut oikeisiin ystävyyssuhteisiin ja muuhunkin. Osa yhteydenottajista on pyytänyt, että heidän viestiään ei siteerata blogissa, mutta olemme silti viestitelleet ja keskustelleet näiden ihmisten kanssa. Tämä kaikki on ollut hämmentävää mutta suuri kiitos siitä.

Toivottavasti jatkossakin pääsen tutustumaan uusiin ihmisiin, tilanteisiin ja jopa tilaisuuksiin. Näistä kaikesta kuitenkin nautin ja elän. Turun Baletti järjestää 25.1.2014 Uniformal bileet. Tervetuloa mukaan ja nykäisemään hihasta. Jos pyydät kiltisti voit saada myös punaisen takamuksen.

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille!
Peikko

Blondi kommentoi: Jos jollekin jäi epäselväksi, niin perheen siisteysnatsi ilmoittautuu palvelukseen :). Peikon huoli minun ja hän tyttärensä toimeentulemisesta ja hänen omasta ajantarpeestaan ovat olleet hänelle se big thing, minulle se oli aidosti Peikon, hmmm. No, sanotaan se kaunistelematta, sotkuisuus. En toisaalta itsekään pidä siivoamisesta, sellaisesta perusviikkosellaisesta. Se on tappavan tylsää, ja mielelläni delegoisin sen jollekin muulle. Joten elän erittäin siististi. Asioille on oma paikkansa ja jäljet korjataan aina. Lisäksi rakastan erilaista hankaamista. Klooripullo, karhunkieli ja hammasharja käteen ja hankaamaan. Erityisen tärkeää minulle on, että keittiö on puhdas ja siisti, samoin kylpyhuone. Muuten sellainen keskitason siisteys riittää, kunhan tavarat ovat omilla paikoillaan eikä ole likaista.

Peikko ei entisessä elämässään juuri siisteydestä välittänyt. Hän on toki itse aina siisti ja puhdas, mutta asunnon kanssa oli vähän niin ja näin. Kävimme asiasta pitkiä keskusteluja. Oikeasti ihan vakavia sellaisia. Olin aidosti utelias tavattuani sellaisen ihmisen, joka ei välittänyt kodin sotkuisuudesta. Koska minulle sotku ja kaaos kertoivat yleisestä elämän kaoottisuudesta sekä siitä, että omaa kotia (lue elämää) ei pidetä niin arvokkaana, että sitä haluttaisiin pitää myös siistinä. Peikko otti nämä keskustelut hyvin, vaikka pelkäsin loukkaavani häntä. Pääsimme keskustelussa melko syvälle Peikon avioliiton kipupisteisiin, ja ymmärsin, että oikeasti Peikko nauttii siisteydestä kunhan muu elämä ja puitteet ovat kunnossa.

Olen ollut aidosti yllättynyt siitä, että miten hyvin Peikko on skarpannut asiassa nyt, kun asumme yhdessä. Aluksi hän teki sitä varmasti minun vuokseni, mutta nykyään yhä enemmän siksi, että haluaa itsekin kotimme olevan siisti. Lisäksi olen tehnyt siisteydenpidon helpoksi. Kaikille asioille on oma paikkansa ja säilytyssysteeminsä. Peikko ja tytär mainitsevat kumpikin usein puheessaan, että miten kivaa on, kun koti on siisti ja kaunis. Peikon tytär tulee siisteydenpidossa onneksi enemmän minuun kuin isäänsä. Lapsi on luonnostaan järjestelmällinen ja tarkka - siis niin järjestelmällinen kuin teini-ikäinen nyt voi olla. Laadimme lapsen kanssa listoja asioista, viikkaamme vaatteet siististi, siivoamme kaappien ja laatikoiden sisältöjä. Tosin lapsen huoneen lattiaa ei välillä näy vaatteiden alta, mutta hänen reviiriinsä en puutu.

Tiesin jo ennen yhteenmuuttoa, että Peikko tarvitsee omaa tilaa ja aikaa. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia ymmärtää häntä tässä, koska tarvitsen niitä itsekin. Olemme monesti fyysisesti saman katon alla, mutta silti omassa tilassa ja ajassa. Molemmat hautautuineina omaan kirjaansa. Joskus minä kirjaan, Peikko elokuvaan. Vietämme toki aikaa myös fyysisesti irti toisistamme. Kummallakin on omat harrastuksensa ja menonsa. Nautin siitä, että Peikko ottaa rohkeasti omaa aikaa sekä minulta että lapselta. Pakkaa treenikassin ja lähtee. Näkee omia ystäviään. Koska myös minä teen niin. Usein arki-iltaisin näemme kunnolla vasta, kun olemme kumpikin kotiutuneet menoistamme. Vakuuttelen Peikolle kerta toisensa jälkeen, että on ok ja välttämätöntä ottaa omaa aikaa. Ja että siitä täytyy myös nauttia. Ja Peikko oppii pikkuhiljaa. Kuten minä opin monia asioita häneltä. Näin se parisuhde parhaimmillaan toimii!

Blondi: Matalalentoa

Aika on kulunut hurjan nopeasti, ja kohta on jo joulukuu.  Syksy on mennyt enemmän tai vähemmän uusperhekuvioon ja yhdessä asumiseen sopeutumisessa. Vaikka muutos on ollut positiivinen ja elämä Peikon ja hänen tyttärensä kanssa on antoisaa, vie muutos aina myös voimia. Varmasti meiltä kaikilta. Tuntuu, että pervoilulle ei ole ollut aikaa, energiaa eikä myöskään kiinnostusta. Uusi elämänvaihe on vienyt mukanaan, ja pervoilu on jäänyt taka-alalle. Olen käyttänyt paljon energiaa tutustuakseni Peikon lapseen kunnolla. Olemme tehneet yhdessä paljon asioita, enimmäkseen ihan arkisia. Opetelleet yhteisiä toimintatapoja.

Voimia on vienyt myös kaamos ja siitä aiheutuva mielialan lasku. Pimeä syksy on minulle vuosi vuodelta hankalampi kestää. Apuna kaamosmasennusta vastaan taistelussa ovat mm. kirkasvalolamppu kotona ja työpaikalla sekä iso kasa vitamiineja. Niistä huolimatta en tahdo jaksaa. Niinpä olenkin laskenut oman vaatimustasoni lähelle nollaa. Yritän hyväksyä sen, että tällä hetkellä en jaksa mitään ylimääräistä. Sen, että en pysy hereillä edes iltakymmeneen asti. Sen, että päivät tuntuvat väkinäiseltä puurtamiselta ja rämpimiseltä.

Kun mielialani laskee riittävästi, tulevat kivut. Ensin pitkä migreeniputki. Joka laskee mielialaa ja kehon vastustuskykyä entisestään. Seuraavaksi alkavat psykosomaattiset kivut. Hermosärky niskassa ja kädessä. Kipu väsyttää ja tekee entistäkin huonovointisemmaksi ja mieliala laskee lisää. Kuten monta kertaa aiemminkin haen ja saan ratkaisun pilleripurkista. Nostan serotoniini- ja noradrenaliinitasoja kemiallisesti. Kun ei muukaan auta.

Kivuista ja mielialastakin johtuen pervoilu on ollut vähäistä. En ole pystynyt vastaanottamaan mitään muuta kuin hellyyttä ja läheisyyttä. Olen itkenyt Peikolle katkerasti huonommuuden tunnettani. Kun mä olen tällainen vajaa. Ja ihan epäkelpo. Miksen mä voi olla vaan ihan normaali ja jaksaa asioita? Peikko vakuuttaa, että riitän hänelle juuri tällaisena kuin olen. Saan vielä flunssan muun kurjan olotilan lisäksi, enkä jaksa senkään vertaa.

Ensimmäistä kertaa koko suhteemme aikana en ajattele seksiä. Se tuntuu hämmentävältä, mutta ei pelottavalta. Harrastamme kuitenkin hellää ja pehmeää vaniljaseksiä. Sellaista, että saa olla toisen lähellä ja iholla. Ottaa vastaan ja nauttia. Suhteeseemme tulee koko ajan lisää sävyjä, kun opimme tuntemaan toisemme paremmin. Ihmisinä. Tiiminä. Perheenä.

Peikko häärii kadehdittavan virkeänä pervokuvioiden kimpussa. Minunkin edestäni. Luennoi. Pitää yhteyttä ihmisiin – uusiin ja vanhoihin tuttuihin.  Jaksaa kiinnostua ihmisten asioista.  Opastaa, neuvoa, keskustella.

*****

Kohtuullisen synkän ja hankalan marraskuun katkaisivat onneksi eilen paikallisen pervoyhdistyksen pikkujoulut. Mietin koko päivän, että jaksanko lähteä vai en, mutta päätin kuitenkin jaksaa. Sillä ajatuksella, että lähden kotiin, jos en oikeasti jaksa. Ennen pikkujouluja leikimme Peikon kanssa pitkästä aikaa. Maltillisesti, ilman kipua. Pääsin irti arjesta hetkeksi, kun sain leijua omassa tilassani Peikon silmien ja katseen kannatellessa minua.

Olen iloinen, että osallistuin pikkujouluihin. Juhlat olivat vain jäsenille, joten paikalla oli enimmäkseen tuttuja. Tunnelma juhlissa oli iloinen ja vapautunut. Minun Peikolle pakkaama lelukassi tuli käyttöön piiskoineen, hyrrineen ja erilaisine nipistimineen. Muutama juoma, hyviä ystäviä, kevyttä leikkiä runsaalla huumorilla ja ilolla höystettynä. Niistä koostui minun pikkujouluni. 

Comfortably numb

Lapsi asuu nyt oikeuden päätöksen jälkeen virallisesti Peikolla, isällään - eli meillä. Olemme kaikki kolme kiitollisia ja helpottuneita. Suunnittelimme oikeuden päätöksen jälkeen juovamme kuohuviiniä, mutta Peikko leipoikin sata korvapuustia. Juhlimme siis niillä!

Minäkin sinua

Viime aikoina on tapahtunut paljon tai oikeastaan yksi isompi asia, joka sivutekemisineen on pitänyt minut poissa blogimme äärestä. Muutin siis tyttäreni kanssa blondin kanssa saman katon alle. Ensin julmettu määrä pakkausta ja tavaroiden poisheittämistä. Myöhemmin uudessa asunnossa tavaroiden purkamista ja lisää poisheittämistä. Nyt me kaikki kolme totuttelemme uusille yhteisille tavoille ja toiveille.

Olen luonteeltani hyvin sopeutuvainen ja rento. Niinpä ajattelinkin, että muutto on vain seuraava sopiva askel blondin ja Peikon polulla, enkä osannut etukäteen jännittää tai murehtia mahdollisia tulevia ongelmia. Kun ongelmia tulee eteen ne hoidetaan pois. Olin ja olen varma, että uusperheessämme joskus ovet paukkuvat ja ääni nousee, mutta vielä suurimmilta kriiseiltä on vältytty. Soitellen sotaan emme kuitenkaan lähteneet, vaan yleisistä toiveista ja tarpeista olemme keskustelleet  kolmisin avoimesti kokoajan.  Olen positiivisesti yllättänyt siitä, miten tytär ja blondi keskenään keskustelevat, viettävät aikaa ja ottavat toisensa huomioon. Minusta on pikkuhiljaa alkanut tuntua, että itselläni on suurimmat demonit karkoitettavana.

Edellisessä elämässäni elin räjähdysalttiissa ympäristössä, jossa  pieni väärä sana, ele tai karkkilaatu johti usein räjähdykseen, jonka jälkeen minun ja lasteni itsetunto painettiin maanrakoon. Tämä käyttäytymismalli vain vahvistui suhteen loppua kohden saaden osaltaan aikaiseksi pysyvääkin henkistä vahinkoa.

Edellisen elämäni jälkeen olen elänyt pienen ajan yksin ja suuremman jälkikasvuni kanssa. Pikkuhiljaa opettelin elämään arkea ja kasvamaan henkisesti. Luojan kiitos en törmännyt blondiin jokunen vuosi sitten, sillä uskon, että olisin ollut silloin liian keskeneräinen ja rikki. Ehjä en ole vieläkään (alan uskoa, että tuskin täysin koskaan), mutta tiedostan sen, ja välillä tuntuu että blondi vaistoaa asian jopa minua paremmin. Minulla on kaapit ja unet täynnä demoneita, joita ajan pois. Tarkkailen arjessamme mitättömiä asioita, mitä jos tämä tai tämä... Haistelen voimakkain vedoin ilmapiiriä. Yritän pitää kaikki tyytyväisinä, jottei mieleni rakentaisi olematonta räjähdystä. Koen huonoa omatuntoa omasta ajastani. Ja kaikki tämä turhaa, niin turhaa. Onneksi edellä kerrotut kuvaukset ovat vain lyhyitä säpsähdyksiä historiastani, vaikkakin joskus ihan fyysisiä. Blondi näkee lävitseni. Hän tunnistaa näitä tilanteita, joskus ennen kuin ehdin edes kertoa. Hän antaa minulle tilaa ihan niin paljon kuin tarvitsen, ja tietää sen tärkeyden minulle. Hän ymmärtää että joskus pienen pieni asia voi olla minulle liikaa. Hän pitää minusta huolta juuri niin kun minä pidän hänestä huolta.