Blondi ihmettelee: Räytymispäivä

Pidän tänään virallista räytymispäivää. Ärsyttää. Olo on alavireinen. On migreeni. Kuukautiset tulossa. Ihan peruskuviolla siis mennään. Ai niin, ja Peikkoa on kova ikävä.

Aloitin räytymisen töistä päästyäni käymällä lähikaupassa hakemassa salmiakkia. Kun tulin kotiin, vaihdoin puhtaat petivaatteet ja keitin ison mukin espressopohjaista maitokahvia. Sellaisen noin neljän desin saavillisen. Nyt mietin, että minkä kirjan aloittaisin. Yöpöydällä odottavat Mia Vänskän saattaja ja Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Puitteet räytymiselle ovat siis aivan täydelliset. Toisaalta tekisi mieli myös kirjoittaa enemmänkin, mutta pää ei toimi kovin hyvin.

Olemme Peikon kanssa nykyään niin tiivisti yhdessä, että olosuhteiden pakosta johtuva muutamankin päivän ero tuntuu ikuisuudelta. Parisuhteemme on vahva ja tasaisella pohjalla, mutta silti tai ehkä juuri sen takia ikävöin. Tiedän, että myös Peikolla on ikävä. Kumpikaan meistä ei halua enää nukkua yksin. Yksin nukkuminen on tylsää ja kurjaa. On kurjaa nukahtaa yksin, ja on kurjaa herätä aamulla yksin. On niin outoa, kun Peikon tasainen hengitys ei kuulu vierestäni.

En oikeasti tiedä, mitä haluan kirjoittaa, joten en kirjoita mitään. Olen onnellinen. Piste. Nyt räytymään.

Ai niin, olin viikonloppuna ensimmäistä kertaa julkisesti sidottavana – nätisti vaatteet päällä. Ihana Köysi-ihminen sitoi minut joogasta tuttuun aura-asanaan, joka tosin minun tekemäni ei näytä aivan yhtä sulavalta kuin kuvan sulavan joogin. Pääasia oli, että sekä sitojalla ja sidottavalla oli kivaa!

Blondi ihmettelee: Piiskauksen anatomiaa

Keskustelin Peikon kanssa eräänä iltana tulevista blogipäivityksistä. Pohdin, että mistä haluaisin seuraavaksi kirjoittaa ja kysyin asiasta Peikolta. Hän sanoi, että hän ei tiedä, ja että voin päättää itse. Olen huomannut, että nautin yhä enemmän siitä, että Peikko päättää tiettyjä asioita puolestani. Niinpä valitinkin hänelle, että on tylsää päättää asiasta itse, joten sainkin varsin yksiselitteisen käskyn: Kirjoita piiskauksesta.

Niinpä kirjoitan nyt piiskauksesta. Suhteeni piiskaukseen ja kipuun on kovin ristiriitainen. Pidän kevyestä kivusta, sellaisesta bittersweet-tyyppisestä, koska se on minulle tärkeä osa alistumisen kokemusta. Kipu itsessään saa aikaan minussa melko negatiivisia mielikuvia. Olen kuitenkin säännöllisesti pyytänyt Peikko satuttamaan minua. Tuolloinkaan pääasiana ei ole ollut kivun itsessään tuottama tunne, vaan että saan kivun kautta vahvasti alistetuksi ja käytetyksi tulemisen kokemuksen. Sitä tarvitsen ja siitä elän. Tähän mennessä ainoa piiskaus, mistä olen aidosti nauttinut, on ollut kevyttä piiskausta rinnoille, häpyyn tai yläselkään.

Takapuoleni ja reiteni sen sijaan eivät pidä piiskasta. Kiemurtelen yleensä piiskaa karkuun kaikin mahdollisin keinoin. Sidottunakin kiemurtelemalla pystyy välttämään pahimmat piiskaniskut tai niin ainakin uskottelen itselleni. Peikko kyllä aina muistuttaa, että turha kiemurrella, et kuitenkaan pääse minnekään, jalat auki, pysy paikalla, napa kiinni sänkyyn. Yritän totella, mutta yleensä kipu on niin epämiellyttävää, että en pysty olemaan paikallani.

Ehdoton inhokkini piiskoista on bambukeppi. Sain noin kuukausi sitten kyseenalaisen kunnian käydä itse bambukeppiostoksilla paikallisessa kukkakaupassa. Pääsin itse huolella valitsemaan vihaamani piiskausvälineet, ja käytinkin siihen paljon aikaa. Kukkakaupan myyjä varmasti katseli minua huvittuneena, kun valikoin puoli tuntia neljää bambukeppiä. Joko hän ajatteli, että tuossapa vasta tarkka viherpeukalo tai sitten, että toi on taas noita pervoja… Sain kepit valittua, ja naureskellen pyöräilin läpi kaupungin 120 senttiset bambukepit pyöräni kyydissä.

Muutama päivä sitten tulin kotiin mahtavan joogaharjoituksen jälkeen. Hengitys sujui, asanat myös, käsivarret olivat punnertamisesta aivan poikki, olin hiestä märkä. Peikko oli ollut töistä poissa kuumeen takia, ja olimme sopineet, että hän tulee luokseni lähinnä siliteltäväksi ja nukkumaan. Kävin suihkussa, söin ja siirryimme sängylle makoilemaan.

Yht´äkkiä huomasinkin, että olimme keskellä leikkiä. Olin taas jossain ihan omassa maailmassani, hyvin syvällä, joten tapahtumien tarkasta kulusta en osaa kertoa. Tiedän vain, että Peikon kädet olivat syvällä sisälläni, sain niiden ja hyrrän avulla järkyttävän suuria orgasmeja. Sain todennäköisesti piiskaa useampaan otteeseen, sellaista mustaa hapsupiiskaa. Muistan, että olin jossain vaiheessa aivan poikki ja puhki, kun Peikko käski minut sänkyyn kontallani takapuoli pystyyn ja kädet pään yli peitolle siten, että kädet myös pysyvät peitolla. Olin niin loppu, että en jaksanut enää muuta kuin olla ja hengittää ja ottaa vastaan. Peikko käytti piiskaa ja silitteli aina välillä. Tunsinkin yllätyksekseni, että piiska alkoi tuntua hyvältä ja kipu katosi. Endorfiinit lähtivät liikkeelle, kun silittely ja piiska vuorottelivat. En tiedä, kuinka kauan tätä kesti, mutta nautin. Nautin todella. Olisin voinut ottaa piiskaa vastaan vaikka kuinka kauan. Lopuksi Peikko puhui jotain, mutta olin jossain niin syvällä, että en ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Kuulin, mutta en kyennyt kuuntelemaan saati ymmärtämään. Sain henkäistyä ”Mitä”, ja Peikko aloitti kärsivällisesti uudelleen.

Olin rikkonut muutamia sääntöjä, mm. Peikon käskyä pitää kädet pään yli koko ajan niin, että ne koskevat peittoa. Ja varmasti monia muitakin, en oikeasti muista. Tästä seurasi se, että jouduin kuittaamaan ”syntini” ottamalla vielä viimeiseksi vastaan viisi kovaa piiskaniskua ja laskemaan ne itse. Tottelin todennäköisesti kiltisti ja laskin, koska en jaksanut enkä voinut muuta. Sitten jo makoilinkin Peikon kainalossa hellittävänä ja siliteltävänä. Jossain vaiheessa, kun olin palannut takaisin tähän maailmaan, vitsailin, että mielestäni Peikko ei ollutkaan ihan niin kipeä kuin luulin.

Leikkimme ovat viime aikoina muutekin pidentyneet, ja Peikko on alkanut viedä minua syvemmälle sen myötä, että tunnemme toisemme yhä paremmin. Kumpikaan ei tiedä, minne olemme menossa tai mihin päädymme, mutta onneksi saamme tehdä tätä yhdessä. Luottaen, välittäen, hellyydellä, rakkaudella.

Loppuja ja uusia alkuja

Elin pitkään sairaassa avioliitossa. Tässä liitossa oli toinen sairas aikuinen joka tuntui välillä tekevänsä kaikkensa jotta sekä minulla että jälkikasvullamme olisi mahdollisimman paha olo. Jotkut teot olivat jopa niin pahoja että vielä tänään, vuosienkin jälkeen, niitä haavoja paikkaillaan. Tässä liitossa olivat kulissit tärkeimmät. Oli uusia kirjoja / tauluja joita teekutsuilla ihmeteltiin. Oli oma erinomaisuus jonka takaa oli helppo miettiä mitä kummaa ne naapurin pikkuporvarit oikein tekivät ja miten he lapsiansa kasvattivat. Oli kiva kesämökki jota hehkutettiin kaikille ja "onneamme" siellä vaikka oikeasti paikka oli kahden erilaisen aikuisen riitaisa sotatanner.

Olin pahassa raossa. Lapset olivat pieniä ja he tarvitsivat minua, edes yhtä aikuista. En päässyt irti, joten minun piti keksiä selviytymiskeino. Aloin pelata hänen peliään. Purin hammasta ja kestin. Hymyilin, join välillä teetä ja välillä jopa mietin naapureiden "outoa" menoa.  Sanoin vuosikausia "rakastan sinua", vaikka sanat sattuivat ja olisin halunnut oksentaa. Kasvatin kuorta. 

Vihdoin mieli läikkyi liikaa. Tein nopean päätöksen ja astuin samantien ulos vankilasta. Ilma oli heti kevyempää. Ihmiset hymyilivät. Sain kertoa omia ajatuksiani ja tuntea omat haluni. Näin mitä olen ja aloin opetella sitä lisää. Tajusin että matka olisi pitkä, mutta en halunnut katkeroitua. Halusin tuntea olevani vielä aidosti onnellinen. Pitää huoltaa jostakin, rakastaa ja olla rakastettu. Tein päätöksen, että enää en sanoisi "minä rakastan sinua", muuta kuin silloin kun se tuntuu oikealta, hyvältä ja aidolta.

Blondin kanssa elämä on tuntunut paremmalta, oikealta ja aidommalta kuin kenenkään kanssa koskaan. Tunteemme ja suhteemme on syventynyt huimasti ja olen löytänyt itsestäni uusia piirteitä mihin en ole koskaan aikaisemmin törmännyt. On ollut jo jonkin aikaa täysin selvää että olen rakastanut. Kuitenkin edellä kertomani oli aiheuttanut sen, että en ollut heti saanut näitä sanoja suustani. Ja kun ne eivät heti olleet tulleet niin niistä oli tullut jo jonkinmoinen "peikko" itselleni. (Olen joissain asioissa melko ankara itselleni.) Sitten eräänä iltana herkän rakastelun jälkeen. Makaamme kainalokkain unen ja valveen rajamailla. Sormeni piirtelevät blondin selkää ja hän on nukahtamaisillaan viereeni kun sanat tulevat aivan itsestään, suunnittelematta, tunteella ja spontaanista. Minä rakastan sinua.  

Blondi: Loppuja ja uusia alkuja

Eräs viime viikon päivä oli melkoisen rankka ja tunnepitoinen. Sain hoidettua eroni lopullisesti kuntoon, ja seuraavaksi postilaatikkoon kilahtaakin kirje, jossa minut todetaan virallisesti avioeroon tuomituksi. Tunsin surua ja myös tuttua syyllisyyttä vanhan päättymisestä. Vaikka ratkaisua erosta ei ollut helppo tehdä, oli se kuitenkin välttämätöntä ja ehdottomasti oikea päätös. Olin koko päivän itkuinen, mutta parin tunnin päiväunet sekä illan antoisa joogaharjoitus kohottivat mieltä ja tekivät kehollekin hyvää.

Parisuhteemme Peikon kanssa on vahvistunut viime viikkoina aivan hurjasti. Kipuilin tuossa eräänä viikonloppuna melkoisesti, ja sen seurauksena kävimme antoisia ja rakentavia keskusteluja kummankin menneisyyden painolasteista, peloista, odotuksista, toiveista, haaveista. Puhumme paljon yhteisestä tulevaisuudesta. Olemme kuitenkin kummatkin realisteja, vakaasti jalat maassa olevia ihmisiä, joten emme ole suin päin ryntäämässä mihinkään.

Olin tällä viikolla Peikon luona yötä. Ilta oli rauhallinen ja leppoisa, myös Peikon jälkikasvua oli kotona. Lueskelimme sängyssä pitkään, leikimme hellästi ja juttelimme paljon. Unen ja valveen rajamailla kuulin Peikon sanovan: Mä rakastan sua. Rutistin Peikkoa pitkään ja nukahdin. Levollisin mielin, luottavaisena tulevaisuuden suhteen.