Pennun tarina

Saimme kauniilta pennulta meren takaa tämä tekstin. Harvasta ihmisestä voi sanoa, että joku on ihmisenä kaunis, mutta pentu on sitä. Todella. Siksi teksti kosketti minua. Itketti. Pentu, meilä molemmilla on sinua ikävä <3.

//blondi

*****

Herään. Ja aavistan mitä on tulossa. En saa käydä pissalla heräämiseni jälkeen. Tämä oli sääntönä. Ei ennen kuin saan luvan. Eikä ole hätäkään, tai varmasti olisi, mutta en hetkellisesti omista rakkoa. Urheasti juon silti energiajuomaa kun ajan Nuken pihaan. Ja itsehän tätä pyysin. Hymyilevä Nukke avaa oven, pusuja, lisää hymyjä, halaus. Nousen portaat eteiseen hymyillen. Palleassa kipristelee jännitys, mihin mä olen taas itse laittanut.

"Etpä tulekkaan siitä yhtään eteenpäin, jäät siihen eteiseen. Jos nyt on jotain kerrottavaa, sanottavaa, kysyttävää, niin nyt on se hetki. Kohta me ei enää puhuta samaa kieltä."

Hämmentyneenä hymyilen ja kysyn haluaako Nukke ostaa mun pyörän, loogista, tiedän. Ja että saanko juoda energiajuoman loppuun. Kerron että selkä hermostuttaa hieman. Peikko tulee nurkan takaa, halaus. Sovitaan miten kerron jos tulee joku oikea hätä. Hyvä.

"Nyt sä riisut kaikki vaateet."

Tauko. Mä odotan. Vapaa pudotuksen reuna.

"Ja puet nuo penkillä olevat asiat päällesi."

Taas tauko. Reuna katoaa, tämä ei menekään niin helposti. Mun sisukset kiipeää portaita, jokaiselle portaalle astuminen on työlästä. Kun hyppäisi sellaisen kehikkoon viritetyn paksun pahvin läpi, ylämäkeen, jokaisella lauseella, tietämättä mitä sen takana on. Nurmikko jalkojen alla, juoksu askeleita, hyppään, olkapää edellä.

"Ja kun sä olet valmis, menet tohon lattialle polvilleen."

Selvä. "Ja haukahdat kahdesti"

Mitä? Haukun. Minä. Ja hyppy pahvin läpi.

Nukke poistuu eteisestä. En nää Peikkoa enkä Nukkea. Kuulen hiljaista puhetta. Riisu nyt. Riisuminen on helppoa. Seison alasti eteisessä, hyppy. Katson tavaroita penkillä. Panta kaulaan. En olekaan koskaan pitänyt pantaa, hyppy.

Vilkaisen peiliin, se on kaunis. Nahkaa ranteisiin, tuttu ystävä.

Polvisuojat, hyppy. Polvilleen lattialle, hyppy.

Hauku. Ei en. Hauku. Kahdesti vain. Hauku. Ei en pysty. Hauku. Nauran hiljaa itselleni, hermostuneesti. Hauku nyt! Ääni tarttuu kurkkuun. Tee se. Hauku. Hyppän taas ja Nukke tulee hihnan kanssa.

Tänään olen koira, pentu, Virosta. Löytö Narttu. En voi vastata, en puhu omistajieni kanssa samaa kieltä. Rangaistuksenkseni oli kirjattu että minun on huolehdittava puhumattomuudestani itse. Mun suuta ei sidota. Aluksi vaikea olla luistamatta, ajatus luiskahtaa käpälistä. Omat pikkuhousut teipattuna suuhun eivät muistuta kokoajan. Vaikka olisin halunnut, kuola valui alku viikosta jo vain ajatuksesta. Mutta se vapauttaa minut. Jälleen. Mun ei tarvitse kommunikoida, osallistua keskusteluun, olen paikalla ja en ole. Voi katsoa, päästää ääniä mutta en puhua. Se rauhoittaa, siinä on rauhaa. Minut on vapautettu itsestäni. Persoonastani.

Juon kupistani. Missä se pissahätä on. Konttaan, pitkin lattiaa. Katse lattiassa.

Nukke asettaa eteeni lattialle kaksi häntää. Toinen kiinnitetään, pitää valita kumpi. Tassulla. Valitsen, hyppy. Nukke kiinnittää hännän. Plugi minussa toisen kerran elämässäni. Se tuntuu hyvältä.

Olen vielä kiinni kehossani, siinä mitä teen. Miten konttaaminen tuntuu hassulta. Mitenköhän mun keho liikkuu, miten päästää irti. Taistelen irti kehostani ja sen rajoituksista ja miten se rajoittaa mun mieltä. Kaikki mikä ei satu väärällä tapaa on hyvä, unohda se ihmiskeho.

Noudan kiltisti mustaa silikonista dildopalloani. Aina en tarpeeksi nopeasti, rottinkia pakaraan.

Kun olen kuuliaisesti toteuttanut saamani käskyt. Minut on tutkittu suuta myöten. Pääsen omalle paikalleni, lattialle. Lepäämään. Sisuksissa hurisee kehräys. Tässä minun kuuluu olla. Lattialla, omistajani jaloissa. Rapsutuksia, silityksiä. Hiljaista puhetta, naurahduksia. En tiedä mistä puhutaan, en ymmärrä ihmisten kieltä, vapaapudotus häilyy tietoisuuden rajoilla. Rauha.

Madotus. Mitä. Silmät auki. Peikko hakee jotain, rapistelee paketista ulos paperia, kiertää sen auki. Puhuu jotain heisimadoista. Mitä tää nyt on. Mitä te teette mulle. Nojaan sohvaan, en huomaa pyörittäneeni päätäni Nuken kysyessä mun loistilanteestani tai koskeneeni koirilta kiellettyyn sohvaan. Rottinkia, pakaroille, kovaa. Ulisen. Kyynel, kipu aiheuttaa sen. Kaksi käsiparia pitää kiinni, rauhoittelee, rauhallinen ääni lukee edelleen tuoteselostetta.

"Pidäpä sen huomio hetki muualla niin saadaan tää lääke annettua."

Mitä te laitatte mun suuhun! Mitä se on! 20 millin ruisku tuodaan mun kasvojen eteen, Peikon lämpimät kädet nappaa mun poskista kiinni. Hyppy.

"Nää ei yleensä pidä siitä kun niitä tällee lääkitään. Se on sitten vaan pakko väkisin."

Ruisku kiilataan hampaiden väliin. Ei, ei mitä tää on. Mitä tää on. Käsi suun eteen.

"Niele."

Ja mä nielen kakoen ja kyynelehtien sen niljakkaan happaman mitä mun suuhun on laitettu.

Vapaa pudotus aaltoilee ja sykkii. Mua viedään taas hihnassa. Pissalle. Nukke yrittää mua ulos. Jämähdän eteiseen. En varmasti tule! Kisko vaan, kisko kuinka paljon vaan. En tule. En hyppää.

Rappuset alas. Ne vie mut kylpyhuoneeseen. Lattia on vuorattu sanomalehdellä. Pennut opetetaan sisäsiisteiksi. Pitää pissata siihen paperille. Lattialle. Pää hakkaa vastaan. Ja rakkoa ei ole vieläkään. Miten on mahdollista hävittää yksi elin. Ei onnistu. Yritän. Pettymystä omistajan äänessä kun en onnistunut. Mun olisi pitänyt.

Mua pestään, kovakouraisesti. Vettä suussa, silmissä. Päälle heitetään saippua vettä. Kahdet kädet kiskoo, käsiä joka puolella, vettä. Joka kerta kun kädet käy sisäreisillä mun selkärangassa rätisee. Sormet mun sisään. Ulvahdan. Siinähän se rakko on. Lisää. Kovempaa. Ne sormet mun sisään. Pestään perusteellisesti. No ainakin tuli puhdasta. Mä olisin halunnut että ne kädet jatkaa. Lyö jo! Tehkää jotain! Mä kellun! Upottakaa! Mutta nyt ei tulisi tapahtumaan niin, tämä ei ollut helppo.

Mun pään sisällä oli hiljaista, äänet kuulostaa pehmeiltä ja kaukaisilta. Mulla ei ole enää mun ihmispersoonaa. Kristallipallon päälle on vedetty hopean harmaa, valoa läpi päästävä kangas.

Kun tää pentu on jätetty rauhoittumaan hetkeksi hiljaisuuteen se kuivataan. Raput ylös, helpompi kuin alas. Peikko ottaa syliin, sellaiseen keho lukkoon, jalat auki. Pitää narttu pennut astuttamiseenkin totuttaa. Nukke pukee vyötä päälle. Ja mä tahdon jo tulla, mä tahdon tulla jo!!!

Astutetaan. Niin että korvissa soi.

Ja mä huudan. Makaan alasti kerällä sohvalla. Ja saan luvan puhua. Tuntuu kankealle. Puhua ääneen. Ihan kuin ei tunnistaisi omaa ääntään, se tuntuu hetkellisesti vieraalle.

On kevyt polkea yövuoroon panta kaulassa. Tämä oli viimeinen leikki ennen lähtöäni merien taa. Ja tätä jälkeen päin miettiessäni se on todella arvokas muisto. Ja pieni narttupentu kantaa tätä muistoa ja nukelta saamaansa pantaa suunnattomalla ylpeydellä.

Blondi: Ensimmäinen yhteinen matka

Olemme varanneet Peikon kanssa ensimmäisen yhteisen ulkomaanmatkamme, joka on samalla häämatkamme. Lapsivapaan sellaisen. Kotimaata olemme jonkin verran katsastaneet yhdessä, mutta muuten keskinäinen matkailuhistoriamme vasta odottaa alkamistaan.

Syy tähän on hyvin yksinkertainen. Minä en ole ollut halukas matkustamaan lapsen kanssa ja lapsen ehdoilla. Jos matkustan Peikon kanssa jonnekin, haluan, että matka on meidän kahden. Viikko kolmestaan lapsen kanssa samassa hotellihuoneessa - ei kiitos. Vaikka läheisiä olemmekin, on tässä sellainen raja, josta en ole valmis joustamaan. Saa syyttää itsekkääksi. Nyt lapsi alkaa olla jo riittävän iso ollakseen pidempään yksin kotona. Lisäksi lapsella on nykyään enemmän tukiverkkoja ja hyvä ystäväpiiri, joten yksin hänen ei tarvitse selvitä.

Lisäksi pari ensimmäistä vuotta eron jälkeen olin niin väsynyt, ettei matkustamiseen olisi edes riittänyt energiaa. Nyt on kuitenkin toisin. Olemme makustelleet ensimmäistä yhteistä matkaa jo jonkin aikaa.

Suuntaamme Berliiniin. Olen käynyt kaupungissa kerran nuorena aikuisena heti muurin murtumisen jälkeen, mutta en muista siitä juuri mitään. Tärkeimmät maamerkit totta kai, mutta en muuta. Lähdemme matkaan hyvän ystäväpariskunnan kanssa, joille Berliini on tuttu.

Matkan ajankohdalle osuu German Fetish Ball Weekend, jossa käymme varmasti pyörähtämässä. Bilet eivät niinkään innosta minua, mutta tapahtuman yhteydessä oleva isot messut kylläkin. Ehkä myös yhdet bileet on katsastettava, kun kerran on kaupungissa.

Lähden itse matkaan rennolla otteella. Matkustan ensimmäistä kertaa niin, että joku muu tekee isot päätökset puolestani. Seurailen sivusta. Noi lennot. Okei, otetaan ne. Hotelli ystävän suosituksesta. Joo, kuulostaa tosi hyvälle. Olen ensimmäistä kertaa sellaisessa parisuhteessa, jossa minun ei tarvitse aina olla se, joka päättää kaikesta ja järjestää kaiken. Lisäksi uskallan itse nykyään myös antaa muille tilaa tehdä asioita ja päätöksiä. Irrottaa kontrollista. Antaa muiden tehdä puolestani. Ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät silti.

Tänään kirjoitin matkan kalenteriini ja siitä tuli uskomattoman hyvä mieli. Kunpa olisi jo kevät!

Saisinko pelätä? Ole hyvä.

Olen pohtinut muutaman viime päivän ajan paljon pelkoja. Minä pelkään monia asioita. Monet peloistani ovat varmasti samanlaisia kuin muillakin, joskin pelkään pelkääväni joitain asioita aivan liikaa. Osa peloistani on normaalia vanhempana olemista. Onhan tyttärellä valot pyörässä ja järki päässä? Osa taas kummallisia pelkoja, jotka saavat minut säpsähtämään kun puhelin soi tai vihaamaan kaamosta, joka kiusaa blondini jaksamista.

Tämä pohdintani lähti liikkeelle merkillisestä tapahtumasarjasta liittyen misuun. Muistattekohan häntä? Minun ja misun välillä on hieno kasvava jännite, ystävyys ja arvostus, jota on hankala sanoittaa. Jännitettä on ladattu lukuisilla keskusteluilla, joissa olemme avoimesti kertoneet mitä toisessa ja maailmassamme näemme ja mihin kaikkeen se voisi johtaa. Esimerkiksi harmitteluun siitä, että misun iltalenkkipolut eivät kulje Turussa päin.

Olemme leikkineet tasan kerran, mikä on tavallaan sulaa hulluutta ja siihen on linkki yllä. Joku voisi nyt ihmetellä, miksi sitä jännitettä nyt niin kannattaa varastoida? Sitä välillä ihmettelemme mekin. Olemme sanoittaneet tilanteen niin, että kumpikaan meistä ei  osaa leikkiä kalenterin kanssa. Jos polkumme sopivasti kohtaavat, niin katsomme mihin jännite riittää. Mutta kuinkas hieman yllättäen kävikään? Loppujen lopuksi hyvin, mielestäni.

Olin pelireissulla misun kotikaupungissa. Olin tietoisesti ylimalkaisesti kertonut etukäteen olevani kaupungissa. Kuitenkin harrastukseni luonteeseen kuuluu, että kisat voivat loppua tunnin päästä tai kymmenen. Näin ollen olin ilmoittanut epämääräisesti, että minun varaani ei voi sen päivän suhteen laskea, mutta saatan soittaa, jos ehtisin kahville. Kävi kuitenkin niin, että suoritukseni jäi osuman päähän finaalista ja olin hieman yllättäen vapaana jo aamupäivästä.

Tämä vaihtoehto oli kummitellut mielessäni jo koko kuluvan viikon, ja niinpä olin varuiksi pakannut kassiini tarvikkeita, joiden avulla olisin halunnut koettaa mielestäni yhtä erityisen makoisaa juttua misun kanssa. Jotain sellaista mistä olimme puhuneet jonkin verran, ja rivien välistä olin ymmärtänyt sen olevan misullekin iso fantasia. Minun fantasiassani, jos vaan maailma toimisi tahtoni mukaan, olisin ottanut taksin, ajanut misun ovelle ja soittanut ovikelloa. Oven avauduttua olisin yllättänyt misun ns. housut kintuissa ilman mahdollisuutta valmistautua. Olisin painanut hänet seinää vastaan ja antanut kaksi sekuntia aikaa vastata, painanko kaasua vai jarrua. Koska maailmassani on kuitenkin liikaa muuttujia, otin puhelimen käteen ja soitin misulle.

Tavallaan kävi niin kuin eniten pelkäsin, vaikka olinkin siihen varautunut. Misulle ei tapaaminen sopinut, vaikka hän olikin pähkinöinä suunnitelmastani ja siitä, mitä kaikkea olisi voinutkaan tapahtua. Suunnitelmiani en toki hänelle paljastanut ja siksi en niistä tähänkään kirjoita. Hän oli sopinut itsensä kanssa jotain muuta. Jotain, jonka hän olisi voinut peruakin, mutta me molemmat tiesimme, että on turha puskea leikkiä, jos ajatukset osoittavat jo muualle. Sovimme puhelun lopussa, että hän viestittää, jos kuitenkin tulee jokin muutos. Misu jäi pohtimaan tilaansa.

Olin toki pettynyt, sillä hyvä suunnitelma meni sivu suun. Toisaalta olen aika rationaalinen ajatusteni kanssa ja jos jonkun haluaa näin yllättää, niin pitää pystyä nielemään pettymyksensä. Minä nielin omani mukisematta ja tiesin, että jännitteemme tästä varmasti kasvaa. Kurkkasin nopeasti juna-aikataulua ja huomasin seuraavan junani lähtevän n. 15 minuutin kuluttua. Asemalle olisi matkaa noin 10 minuuttia. Laitoin pikaisesti tavarani kasaan ja lähdin juoksujalkaan asemalle. Viestitin vielä misulle, että toivottavasti en sekoittanut päivääsi. Kiiruhtaessani luonnollisesti pohdin että anti-kliimaksi koko päivälle olisi, että päästyäni junaan saisinkin misulta viestin, vaikka sitä en kovin todennäköisenä pitänyt. Päätin kuitenkin soittaa hänelle vielä kertoakseni lähdöstäni, mutta en saanut häntä kiinni seuraavaan 20 minuuttiin. Junassa sain seuraavan viestin:

Oi sekoitit kyllä! Et päivääni, vaan pääni. Lämmittelelin suihkussa ja tajusin olevani kuin säikähtänyt eläin ajovalossa.

Olin lievästi sanonut ihmeissäni ja niinpä me seuraavat kaksi tuntia kirjoittelimme peloista.

Jos mä olisin nyt kuvitellut esim. että tavataan ja mennään kahville tms, niin olisin ollut heti valmis.

Kun mä tajusin, että jotain ennalta arvaamatonta on tiedossa, niin menin ihan paniikkiin ja karkasin...tajuatko?

Tajusin. Kerroin, että tajusin sen jo etukäteen ja siksi halusinkin toimia näin. Ravistella häntä, tuottaa yllätyksen ja antaa vain vähän valmistautumis- ja miettimisaikaa. Vaikka misu on avoin, luonteva, reilu ja kokeileva, niin silti minua olisi ihan pikkuisen kiinnostanut nähdä tämän misun taakse.  Ja vaikka misu kirjoitti mulla lähti miljoona sekaista ajatusta risteilemään päässä ja sekosin siihen kaaokseen, niin lopulta saimme vähän siitä kaaoksesta kiinni. Se möykky mikä muodostui epäonnistumisen pelosta, rooleista tai niiden kadoksissa olemisesta ja ulkonäköpaineista, ajoi tällä kertaa tämän eläimen kuumaan suihkuun. Pohdimme mitä ikiaikaiset roolit tekevätkään meille. Kun tottuu yhteen rooliin, niin saattaa haudata sen toisen niin kauas, ettei enää löydä sitä tai ainakin pelottaa kaivaa se esille. Tottumuksesta saattaa tulla toinen nimemme. Kun sitten lopulta haluaisi kaivaa sen toisen roolin esille, niin helposti ylös tulee myös pelko. Osaanko minä vielä? Kelpaanko? Enhän tuota pettymystä?

Minä kerroin omista peloistani. Mietin useasti ennen kuin tapaan jonkun, että riitänkö, olenko tarpeeksi hyvä tai niin kuin tälläkin kertaa onko suunnitelmissani mitään järkeä? Minua auttaa näissä peloissani tieto siitä, että vastakappaleeni hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Edellä kirjoitettu on varmasti myös iso kriteeri omissa ystävissäni. Jos joskus välillä saan jonkun hullun idean, vaikka pelkäänkin sen epäonnistumista, niin mitä sitten? Mitään ei saa jollei yritä. Loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että hyvät ystävyydet kestävät pelotkin ja niiden mukanaan tuomat pettymykset.

Blondi: Joulunjälkeistä elämää

Olemme selvineet taas yhdestä joulusta. Minun ja Peikon neljännestä yhteisestä ja kolmannesta yhdessä asuen.

En ole itse juurikaan viettänyt aikuisikäisenä jouluja. Lapsena vietetyt joulut alkoholisti-isän kanssa eivät ole jättäneet kovin ruusuisia muistoja. Entisessä avioliitossani olimme joulut aina poissa Suomesta. Peikon ja jälkikasvun kanssa olen kuitenkin joutunut opettelemaan viettämään joulua uudelleen. Ei niin, että minut pitäisi pakottaa siihen, mutta mieluummin jättäisin koko juhlan väliin, jos saisin itse valita.

Onneksi Peikko pesueineen viettää kuitenkin rentoa joulua. Pöytään laitetaan vain se, mitä oikeasti halutaan syödä. Lahjoja ostetaan sen verran kun sopivalta tuntuu. Näennäisestä rentoudesta huolimatta Peikko ja lapset ovat myös melko lailla oireilevia joulun alla. Peikko analyyttisenä ihmisenä hahmottaa hyvin reaktionsa ja sen, mistä ne johtuvat. Lasten laita on kuitenkin toisin. Lapset ovat kireinä kuin viulunkielet. Eivät saa nukuttua. On outoja kipuja ja oireita. Stressaavat pienimmästäkin asiasta. Yritämme Peikon kanssa sanottaa asioita mahdollisimman paljon ja tehdä lasten reaktioita heille ymmärrettävimmiksi.

Kuulen usein muiden uusperheiden sanovan, että helppoahan teillä on, kun perheessänne on nolla liikkuvaa osaa. No, on ja ei. Vaikka lapset ovat valinneet, etteivät ole äitinsä kanssa tekemisissä, on äiti silti usein läsnä perheessämme. Juuri poissaolonsa kautta.

*****

Mutta iloisempiin asioihin. Pukki muisti minua ihanilla lahjoilla. Paljon luettavaa, himoitsemaani salmiakkia sekä muutama muu hyvin osunut valinta.

Kun illalla valvoimme enää kahden, oli perinteisen pervolahjan vuoro. Pukki toi minulle tällä kertaa todellisen yllätyksen - kauan himoitsemani Jennings gagin. Sellaisen vanhan ajan suukirurgien käyttävän härpäkkeen, jolla suu ruuvataan auki ja jolla se myös pysyy auki.


En ole muuten gägien ystävä, koska monet niistä estävät pääsyn suuhun. Ei sillä, että asiaa minulta liiemmin kysyttäisiin. Sellaisista gägeistä, joiden läpi pystyy tunkemaan asioita kurkkuuni, niistä minä kyllä innostun. Suu, tunkeminen, esteetön pääsy kurkkuuni ja siihen vielä kuola päälle, niin ei muuta enää tarvitse. Esteenä metallisten gägien hankkimiselle on ollut se, että emme ole löytäneet tähän mennessä hammasystävällistä versiota sellaisesta. Olen tarkka hampaistani, enkä halua tunkea suuhuni metallia, joka veisi kiilteen hampaistani. Eräs yhteinen ystävämme oli kuitenkin tehnyt salapoliisityötä ja löytänyt sopivan, kumipäällysteisen suunlevittimen.

Laitetta testattiin heti lähinnä sovitusmielessä. Se istui nätisti ja tuntui miellyttävän napakalta. Tositoimiin emme ole sen kanssa vielä päässeet. Koin myös pitkästä aikaa sellaisen nopean alistumismoodiin tippumisen, kun Peikko sovitti laitetta paikoilleen. Peikko silitteli hetken hellästi kasvojani ja levitti niille kuolaa, jota alkoi valua välittömästi. Nyt sitä oikeaa hetkeä odotellessa, että laite pääseet tositoimiin <3.

Mitä kivaa te saitte pervopukilta tänä jouluna?