Et %&¤¤# esitä yhtään monivalintakysymystä pyhäaamuna!

Minulla oli taannoin pitkä pervoilun täyteinen viikonloppu, joka alkoi tuntua kaikessa irtautumisessaan lomalta. Pääsin yllättäen irti kaikesta arjen tuomista velvoitteista ja ajatuksista. Nautin ainoastaan upeasta seurasta, yhteydestä ja kivoista tapahtumista.

Palaset loksahtelivat paikoilleen jo muutamaa kuukautta aikaisemmin kun sekä tuoreen Subspace ry:n ensimmäiset bileet että PervParkin lemmikkiteemaiset bileet osuivat samaan viikonloppuun. Subspace muisti upeasti muita kinky-yhdistysten hallituksia muutamalla ilmaislipulla, ja lisäksi kun sain kunnian toimia Pervparkin lemmikkinäyttelyn toisena tuomarina, oli viikonlopun pöytä katettu kukkuroilleen. Koko kattauksen kruunasi vielä rakas ystävämme misu, joka osallistui samoihin juhliin ja lupautui vielä ottamaan minut yökylään. Ja jottei koko viikonloppu olisi yhtä ilotulitusta, niin mukaan mahtui vielä peurakolari, mutta siitä myöhemmin.

Minulla on hävyttömän vähän kokemusta pääkaupunkiseudun bileistä, joten minun on hankala vertailla aikaisimpiin kokemuksiini. Joka tapauksessa subittaret olivat tehneet hyvää työtä. Bilepaikka oli ihan Helsingin keskustan ravintolassa ja hyvin eristettynä ravintolan muista osista. Ovella vieraat toivotettiin tervetulleiksi, ja subittarien puheenjohtaja kävi erikseen kättelemässä muiden yhdistysten kutsuvieraita, mikä oli erittäin lämmin tapa. Positiivisena yllätyksenä VIP-vieraita muistettiin vielä muutamalla juomalipulla. Bileitä juonettiin pitkin iltaa, ja kun mainitsin että voisin ilomielin heiluttaa piiskaa, niin pyyntöni kuulutettiin myös kaiuttimista ulos. Suurin osa juonnoista hävisi kuitenkin muiden äänien alle.

Ohjelmaa oli sopivasti parin tunnein välein, joskin matala yleisöä lähellä oleva lava toimi jossain esityksissä huonommin ja toisissa taas paljon paremmin. Draaman kaari esityksissä oli selvästi pohdittu, sillä tempo ja tekeminen kiihtyi iltaa kohden.

Pidin paikkaa hyvänä joskin hieman ahtaana. Paikalla oli muutamia laitteita, jotka kuitenkin pääosin olivat vain piiskaukseen sopivia. Alkuillan ihmismassoissa kunnon piiskaus olisi ollut mahdotonta, mutta puolenyön jälkeen tilaa oli huomattavasti paremmin.

Itse olin paikalla lähinnä tarkkailemassa ja tutustumassa uusiin ihmisiin sekä tapaamassa rakkaita ystäviä. Minulla oli ilo seurata yhden ystävän seikkailua maailmassa, jossa katse ja pään kääntäminen saa toisen haukkomaan happea ja pöksyt kosteiksi.

Loppuillasta pääsimme vielä misun kanssa yhdessä piiskaaman yhdessä - kiitokset tästäkin innokkaalle subittarelle.

Seuraavana päivänä suuntasimme auton nokan kohti Pervparkin bileitä. Pikkuruisen automme tuulilasinpyyhkimet vinkuivat puhaltimen tahtiin, räntäsateen hakatessa tuulilasiin. Olin valmistautunut lemmikkien tuomarointiin pohtimalla temppuja, joita voisi pyytää lemmikkien suorittamaan sekä keksimällä kiperiä kysymyksiä lemmikkien omistajille. Misu oli ensin murehtinut oman lemmikin puuttumista, mutta näyttelyn aattona hän sai pikakommennuksen toiseksi tuomarisiksi, jolloin oma lemmikki olisikin ollut moraalisesti arveluttavaa. Kohtalo oli päättänyt toisin.

Kesken kiivaan tuomarien välisen keskustelun, näkyvyyden autosta ollessa vaan muutaman metrin, jokin tömähtää automme etupäähän. Vauhtia oli mittarissa kelistä johtuen noin 60km/h, mutta silti törmäyksen tunsi selvästi. Käänsimme vauhtia pyyhkimiin, mutta emme silti nähneet mitään poikkeavaa, joten lopuksi päättelimme osuneemme joko lumikokkareeseen tai johonkin lintuun.

Kaartaessamme PervParkin pihaan olin hämmäntynyt paikasta sekä miljööstä. Biletalo oli suuri upea omakotitalo, jollaista en ollut ennen nähnyt. Minun pyöritellessäni silmiäni pihamalla oli misu kurkannut automme etupuolelle ja huusi minua pikaisesti paikalle. Jatkoin silmieni pyörittelyä nähdessäni pienen peuran, johon olimme ilmeisesti törmäneet ja jota olimme laahanneet automme puskurissa perille asti. Onneksi misulla leikkaa nopemmin kuin minulla ja hän laski nopeasti 1+1, nappasi peuran kaulapantaansa ja kertoi vievänsä tämän lemmikkinäyttelyyn. Minä seurasin ontuvan peuran ja misun perässä biletaloon.

Talo on kokemus ja varmasti Suomen mittapuulla ainutlaatuinen. Jos aihepiiri kiinnostaa, niin suosittelen tämän kokemaan. Henkilökunta on ystävällistä, iloista ja auttavaista. Illan juontajan sanavalmius teki minuun ison vaikutuksen, ja esitellessään lemmikeistä peuramme, hän kertoi edellä kirjoitetun tarinan höystettynä peuran reidestä löytyvällä Michelinin talvirengaskuviolla.

Suhtauduimme tuomarointiin sille kuuluvalla vakavuudella ja mm. haastattelimme kaikki lemmikit ja niiden omistajat. Joillakin lemmikeillä oli erittäin kiinnostavia erikoistaitoja, joiden esittämisestä olisi voinut nauttia pidempäänkin. Peurakin löysi yllättäen jonkin jäkälänpalan minun kilttini alta, jonka jälkeen minulla oli täysi työ pitää elukka poissa jäkäläpesästäni.

Muutaman tunnin haastattelun jälkeen saimme lemmikit järjestykseen ja palkinnot jaetuksi ja pääsimme itsekkin tutkailemaan talon antimia.

*****

Olen onnekas. Minulla on upeita ystäviä, joiden kanssa ja avulla näyttää tapahtuvan niin hauskoja ja mielenkiintoisia asioita, että koen olevani etuoikeutettu. Olen piiskannut niin että olkapäätäni särkee. Jäkälääni on syöty. Olen oppinut itsestäni isoja asioita näiden ystävien  ja tapahtumien kautta ja tiedän, että näitä kokemuksia on jatkossa tiedossa lisää. Olen nauranut ja kiroillut niin, että poskeni ovat hellinä. Enkä voi unohtaa sitä hetkeä sunnuntaiaamuna, aivot jumissa ja kroppa totaalisen väsyneenä, kun katselen juna-aikataulua ja esitän jonkun sumean kysymyksen, jossa on ainakin kolme jos-sanaa. Misu katselee minua helvetin ymmärtäväisen näköisen pitkään ja tokaisee: Et vittu voi esittää yhtään monivalintakysymystä pyhäaamuna!

Rohkea Peikko

Iso osa tätä blogia seuranneista tietää, että Peikon elämänpolku ei ole ollut sieltä helpoimmasta päästä. Lapsuus alkoholistiperheessä. Ei kosketusta, ei läheisyyttä, ei välittämistä. Kasvaa aikuiseksi yksin ilman, että ketään kiinnostaa. Pitkä, kipeä avioliitto. Koska on itse niin rikki, niin ei tiedä paremmasta. Eikä varmasti oikein ymmärrä, että miten huonosti toinen pitelee. Kun siihen on koko ikänsä tottunut. Paljon kuolemaa. Niin paljon, että omaa lapsuudenperhettä ei ole enää olemassa.

Ja kaikesta huolimatta Peikko on selvinnyt. Koska on ollut pakko. Hoitaa ja kasvattaa lapset. Silloinkin kun ei oikesti olisi kyennyt eikä jaksanut. Hoitaa lasten oireilut, hankkia hoitokontaktit, auttaa ja tukea. Onneksi myös saada seurata lasten kasvua tasapainoisiksi nuoriksi aikuisiksi.

Omasta hyvinvoinnista ja omasta psyykeestä huolehtiminen ei ole ollut mahdollista. Ennen kuin oikeastaan nyt. Toki olemme yhdessä puhuneet ja varmasti siinä sivussa työstäneetkin asioita paljon. Mutta minä en voi hoitaa Peikkoa. Enkä edes rakastaa ehjäksi. En ole edes yrittänyt. 

Kun tapasin Peikon, oli hänellä mielestäni haasteita elämänhallinnassa monissa arjen jutuissa. Siisteydessä, sellaisessa arjen rakenteiden ylläpitämisessä. Ei mitään isoja juttuja, mutta oireellisia kuitenkin. Osittain kyse oli varmasti myös siitä, että Peikko ei arvostanut itseään. Minulla ei ole ollut tarvetta muokata Peikkoa mieleisekseni tai tietynlaiseksi, koska pidän hänestä sellaisena kun hän on. Mutta kuitenkin paljon on tapahtunut myös minun myötävaikutuksestani. Peikko käyttää nykyään siistejä ja ehjiä vaatteita. Huolehtii ulkonäöstään. Syömisistään. Liikkumisesta. Kehostaan. Siivoaa oma-aloitteisesti ja nauttii kodin siisteydessä. Ei hänestä koskaan tule mitään supersiistiä, mutta se johtuu lähinnä siitä, että hänen huomionsa on pääsääntöisesti jossain aivan muualla kuin kodin siisteydessä. Mutta nykyinen taso riittää minulle hyvin. 

Viimeisimpänä itsensähuolehtimisen ja -rakastamisen muotona Peikko on aloittanut oman  terapian. Todennäköisesti hyvin pitkän sellaisen. Vasta nyt olosuhteet ovat sellaiset, että energiaa ja jaksamista riittää myös omasta psyykeestä huolehtimiseen. 

Vasta nyt Peikon elämä on sillä mallilla, että hän voi antaa pahan olon tulla ulos. Mutta kun on monta vuotta yrittänyt selvitä, ei pahaa oloa pysty kontrolloimaan. Enää. Se tulee ulos mustana ahdistuksena. Paniikkina. Epämääräisinä rytmihäiriöinä. Näitä riittää. Ja millekään ei tietenkään löydy mitään fyysistä syytä. Kun mieli blokkaa, tulevat oireet kehosta ulos. 

Olen itse työni puolesta tottunut hakemaan erilaisia etuuksia. Tiedän, mihin on oikeus ja mahdollisuus saada rahoitusta. Tiedän, miten erilaiset lomakkeet täytetään siten, että haettu palvelu myös saadaan.

Täyttäessäni Peikon terapiahakemusta luin totta kai myös hänen lääkärinlausuntonsa. Niitä on soljunut käsieni läpi paljon, mutta silti hätkähdin. Etenkin kun paperilla oleva ihminen ei ollut asiakas vaan oma puoliso. Kahlasin paperinivaskan läpi tarkoituksella ammatillisella otteella. Kaikesta hirveydestä huolimatta lausunto totesi suomeksi jotenkin näin. ”Tällä tyypillä on ollut tosi rankkaa ja kovaa. Se on myös oireillut paljon, eikä saanut koskaan kunnon hoitoa. Mutta kaikesta huolimatta se on oikeasti aika terve. Sen päässä ei ole mitään vikaa, se on vaan vähän rikki. Mutta se saadaan korjattua riittävän ehjäksi.”

Pelottaako minua Peikon terapia? Ei oikeastaan. En oikein osaa pelätä sellaista, joka loppupelissä tekee ihmiselle paremman olon. Elän onneksi sellaisessa maailmassa, jossa terapiassa on ihan tavallista käydä. Sitä ei tarvitse salailla, vaan se osataa nähdä itsensä arvostamisena. Niin minä Peikonkin terapian näen. Vihdoin minulle rakkain ihminen pystyy arvostamaan itseään niin paljon, että asettaa itsensä sille korkeimmalle sijalle. Peikko kulta - olet minulle maailman rohkein ihminen <3.

Rajavartija

Joskus yksi sivulause voi olla lähtölaukaisuna jollekin isommalle.

Misun kanssa olemme jakaneet ajatuksiamme yhä enemmän. Välillä pohdimme mitä passiivisuus voi tehdä suhteille. Vauhdikkaasti siirrymme seuraavaksi pohtimaan alistavien mielenliikkeitä. Kuitenkin viime aikoina olemme yrittäneet porautua yhdessä Misun omaan ajatusmaailmaan ja erityisesti hänen henkisiin muureihinsa ja blokkeihinsa. En voi itselleni mitään, mutta Misu ja hänen näkymättömät muurinsa kiinnostavat minua valtavasti. Jopa siinä määrin, että kuvittelen kirjoittavani käyntikorttiini ”Muurinmurtaja”, silloin kun näemme. Onneksi tunteeni ei ole yksipuolinen, vaan  Misu on kertonut suoraan, että turvallinen alusta itsetutkiskeluun on enemmän kuin tervetullutta.

Jokunen kuukausi sitten huomasin ilokseni, että olisimme samassa tilaisuudessa ja myös hyvin sopivassa mielentilassa. Mielessäni oli pyörinyt eräs ajatus Misun suhteen, ja ajatus ei päästänyt minua millään eroon. Niinpä otin etukäteen Misuun yhteyttä kysyäkseni, mitä hän ajattelisi, jos saisi hieman huomiotani illan aikana. Huolimatta siitä että huomion laatu jäi määrittelemättä, hän vastasi ”totta kai”. Olin varma, että kuvitelmamme ja toiveemme tulevista tapahtumista olisivat hyvin erilaiset, mutta sepä onkin monesti koko keiton suola.

Ilta läheni loppuaan. Siihen oli kuulunut välillämme ainoastaan pientä flirttiä, koskettelua ja sylissä istumista. Olin ajatellut, että sopiva heti olisi juuri ennen kotiinlähtöä, ja siihen tulikin sopiva tilaisuus. Nappasin Misua kädestä kiinni ja kerroin että nyt mennään. Blondini katseli meitä vierestä, ja tiesin hänen tulevan mukaamme. Uskalsin toivoa yllättäväni Misun housut kintuissa, ja jälkeenpäin hän taisikin sanoa jo ajatelleensa hetkemme menneen ohi. 

Siirryimme omaan tilaan, jossa painoin Misun seinää vasten ja otin tiukan otteen hänen ranteistaan nostan ne hänen päänsä yli. Kerroin, että nyt on viimeinen hetki peruuttaa tai muuten minä vien, ja turvasana pysäyttää tarvittaessa. Hän katseli minua hieman ihmeissään, mutta luotti ja antoi luvan jatkaa. 

Painoin hänet polvilleen ja komensin suun auki ja kielen ulos. Kaivoin penikseni esiin ja painoin sen hänen valmiiseen suuhunsa pitäen yhä tiukasti kiinni hänen ranteistaan. Misu otti tilanteen niin kuin epäilinkin hetkeäkään epäröimättä ja alkoi ahnaasti työstämään penistäni. Pienen maistelun jälkeen tiukensin otettani hänen ylösvedetyistä ranteistaan ja painoin pohjaan saakka, useasti ja pitkään. 

Välillä Misu koetti karata kakoen, mutta palasi heti nätisti suu auki hakien penikseni takaisin suuhunsa. Komensin kädet hänen selkänsä taakse ja otin käsilläni kiinni hänen päästään. Painelin penistäni syvälle hänen kurkkuun ja vedin sen välillä ulos antaen hänen ottaa muutaman sekunnin happea ja painoin taas takaisin. Korostin tilannetta vielä peittämällä hänen nenänsä toisella kädellä. Onko olemassa kauniimpaa näkyä kuin nainen, joka kuolasta levinnein meikein ja pyytävin silmin hakee hanakasti penistäsi takaisin suuhunsa? Ei ole.

Laukeaminen on hyvin harvoin minulle tärkeä asia. Se oli nytkin etukäteissuunnitelmissani niin kaukainen ajatus jo erikoisen tilanteen takia, että minun henkinen orgasmini oli se henkeään haukkova Misu. En muista kumpi sen kysyi, minä vai blondi. ”Haluatko spermat suuhusi?” Vastaus oli heikko, juuri kuultavissa, joten kysyin uudestaan. Misu vastasi haluavansa ja hänen elekielensä puhui samaa kieltä. Runkkasin lopuksi spermat hänet suuhunsa ja kuulin jälkikäteen se olleen hyvä palkinto reippaasta suorituksesta. Olen samaa mieltä.

Blondi kysyin minulta jälkeenpäin, mitä oli parasta tuossa tilanteessa. Kerroin hänelle saman, mitä tuossa yllä lukee kursiivina. Kysyin saman kysymyksen blondiltani. ”Parasta oli kun suutelin Misua ja hän maistui ihan sinulta”.

Joskus kuukausia sitten keskustellessani Misun kanssa hän kertoi, että hänen suunsa on luotu naimiseen, mutta hän saa kokea sitä liian harvoin. Olen samaa mieltä ensimmäisestä sivulauseesta!

Suhde on herkkä taitolaji

Minua on ravisteltu viimeisen puolen vuoden aikana normaalia enemmän. Syksyn harmaus näytti välillä melko mustalta ja nukkuminenkin oli haastavaa. Luin enemmän kirjaa yöllä kello kahden ja neljän välillä kuin iltaisin nukkumaanmennessä. Leukani tuntui painautuvan kohti rintaa, ja pervoilutkin tuntuivat karkaavan sinne kuuluisaan kaappiin. Syy oli kuitenkin selvillä, ja päätin tehdä asialle vihdoin jotain. Nyt ovatkin merkit ilmassa, että tästä voi tulla elämäni kevät.

Syksyn pimeinä hetkinä laiminlöin ystäviäni ja suhdettani nukkeen. Oli helpompaa käpertyä peiton alle kuin pitää yhteyttä toiseen. Muutamalle ystävälleni sanoitin mistä tuulee, mutta en läheskään kaikille, ja ikävä kyllä nukke kuului näihin jälkimmäisiin. Oli helppo olettaa, että jos toinen on poissa paikkakunnalla ja hektisesti töissä, niin hän ei välttämättä kaipaisi minua tai kuulumisiani. Vaikka todellisuudessa tilannehan oli luultavasti juuri toisinpäin. Omatuntoni välillä kolkutteli, sillä tiesin, että yhteydenpidossamme oli pitkä tauko. Niinpä loppujen lopuksi en hirmuisesti yllättynyt, kun sain nukelta viestin jossa kysyttiin "Onko nukke heitetty roskiin?"

Loistavaa, että nukke kirjoitti. Sain lopulta kerrottua syksystäni ja sen tuomista haasteista. Nukke kertoi, että olisi halunnut kuulla nämä kaikki heti ja totta kai hän oli myös oikeassa. Joskus tilanteet vaan luisuvat suuntaan, johon ei aina haluaisi.

Samainen keskustelumme nosti pöydälle toisenkin kissan jonka yhdessä hätistelimme tiehensä. Suhteemme on perustunut kovasti sessiopohjalle - jopa siinä määrin, että ystävyytemme ja sen ylläpito on unohtunut tai ainakin jäänyt hoitamatta. Näemme melko harvoin, ja ehkäpä siitä syystä olemme olettaneet, että paras käyttää nämä yhteiset hetket ihoon kepillä piirrellen. Olettaen ilman, että olisimme kunnolla pysähtyneet pohtimaan, onko tilanne oikeasti näin. Itse kerroin kokevani jopa paineita siitä, että näinä yhteisinä hetkinä pitäisi olla keppiä ja porkkanaa tarjottavana, vaikka voisimme mennä aivan yhtä hyvin leffaan. Oikeastaan en yllättynyt, kun nukke olikin samaa mieltä. Päätimme korjata tämän tilanteen ja aloitimme sen pitkällä kävelyllä joululomalla, johon kuulun lounas ja myöhemmin kahvit.

*****

Olen esitellyt nuken jonkin aikaa sitten hyvin erityiselle ystävälleni. Kutsun häntä tästä eteenpäin Rouvaksi. Kaikki lähti sivulauseesta, jonka tämä Rouva kerran sanoi. Nyt näyttää, että tämä toiveena esitetty lause on päätymässä toteen. Voitte siis varmasti kuvitella, että minulla, Rouvalla ja nukella on ollut paljon puhuttavaa ja jaettavaa keskenämme. Luottamuksemme on ollut kova, ja piirissämme on jaettu myös niitä kaikkein pimeimpiä salaisuuksia.

Sitten pikku Peikkonen yritti olla hauska, niin kuin se piru vie välillä yrittää olla ihan liiaksi. Tällä kertaa huumorilla sanottu lause (nuken ja Peikon yhteinen vitsi) kohdistuikin Rouvaan, joka ei voinut tietää mistä tässä oli kyse. En voinut mitenkään arvata, että tämä piikiksi muuttunut vitsi pureutuikin Rouvan kuplan läpi, jopa niin syvälle, jonne en minäkään sietäisi kenenkään minua piikittävän.

Kun tämä tapahtui, oli taivaan tietämätön, minne olin vitsini työntänyt. Huomasin kuitenkin Rouvan käytöksestä, että nyt jostain nihertää. Koetin kysyä asiaa suoraan, mutta en saanut siihen vastausta. Loppujen lopuksi kysyin asiaa nukelta, joka oli myös täysin tietämätön ja uumoili, että kyse ei ole mistään minuun liittyvästä. Muutama päivä kului hieman ihmetellen, kunnes sain sähköpostin otsikolla "Ärtynyt Rouva".

Onni onnettomuudessa oli, että vaikka minä vitseineni olin väärässä paikassa, ja vaikka Rouva ei saanut heti asiaa selvitettyä, teimme sen kuitenkin pölyn laskeudettua. Onneksi kyse oli vaan väärinymmärryksestä ja väärästä olettamuksesta. Nyt voimme jo nauraa asialle, mutta tämä oli hyvä muistutus siitä, kuinka herkkiä asiat saattavat olla ja siitä, että ei ole syytä olettaa mitään, vaan kysyä.