Sain eräältä naiselta viestin, jossa hän pohti mahdollisuuttaan ja rohkeuttaan osallistua yhteen Turun Baletin tapahtumaan. Kutsun naista tästä eteenpäin tanssijaksi. Koska itsellänikin oli pieni rooli kyseisessä tapahtumassa, niin rohkaisin häntä mukaan ja liittymään seuraamme tai jopa tulemaan tilaisuuteen kanssamme. Kävimme pientä sähköpostiviestittelyä etukäteen. Siinä kävi selväksi, että hän oli erinäisten sattumien jälkeen löytänyt alistuvan puolensa, mutta hänellä ei ollut ajatustakaan miten tätä tietoa voisi viedä pidemmälle. Erityisesti mieleeni jäi hänen lauseenpätkänsä, jossa hän kertoi "Luulen haluavani piiskaa." Pienellä suostuttelulla hän lupautui tulemaan tilaisuuteen kanssani.
Baletissa me otamme kaikki uudet ihmiset sukupuolesta ja suuntautumisesta riippumatta iloisena vastaan. Esittelemme uudelle kasvolle tuttuja nikkejä, näytämme paikat, kerromme säännöt, opastamme miten toimia sekä mikä on turvallista ja mikä ei. Näin tapahtui nytkin. Päästessämme esittelyssämme crossin luo, mainitsin hänen toiveestaan saadaa piiskaa. Kerron, että jos hän haluaa sitä minulta niin nyt olisi loistava hetki. Kerroin myös kuitenkin, että hän voi aivan itse päättää haluaako edes piiskaa tai olenko edes minä tähän hänen mielestään sopiva. Hän jähmettyi hetkesi eteeni mutta pian vastasi myöntyvästi.
- "Otanko nyt kaikki vaatteet pois?"
- "Voit aivan itse tietenkin päättää tämän."
Hänen riisuutuessa kaivoin kassistani muutaman piiskan. Kiinnitin hänet ensin crossiin naama kohti seinään ja lämmitten hänen pakaroitaan floggerilla. Pikkuhiljaa siirryin ohuempiin piskoihin samalla jutellessani hänelle ja kehuessani hänen vartaloaan. Tilanne oli hänelle luonnollisesti uusi ja vähintäänkin outo, mutta hän selvästi nautti tilanteesta. Hänen suustaan ei tullut juurikaan huokauksia kuluvampia ääniä, vaikka piiskana oli melko ohut keppi. Totesin hänelle hänen kipukynnyksensä olevan melko korkea.
-"Olen tottuntu kipuun baletissa."
Käänsin hänet ympäri crossilla ja jatkoin piiskaamista floggerilla hävylle ja ohuemmilla kepeillä reisille. Välillä hän sanoi muutaman kerran, että nyt taitaa riittää, mutta kuitenkin hän halusi vähän lisää. Siirryin hänen iholleen ja kysyin onko ok jos kosketan sinuun. Hän antoi myöntävän vastauksen. Kaivoin hänen rintansa esille ja leikin hetkein nänneillä ja vedin niistä. Myöhemmin kun nännit olivat lämmitetyt, laitoin niihin perhosnipistimet ja niiden välissä olevan ketjun hänen suuhunsa.
- "Nyt pidät tästä kiinni sen aikaa kun piiskaan."
Ja hän piti.
Annoin sormieni kulkea hänen vartalollaan ja etsiä tuottamiani jälkiä. Hän säpsähti aina kun sormenpääni löysivät punaisia uria hänen sääristään. Sormeni hakeutuivat pikkuhiljaa kohti hänen jalkoväliään, mutta varmistin häneltä ensin, että tämä oli paikka jonne saisin mennä. Sain innokkaan nyökyttelyn. Painoin sormeni ja pian toisenkin hänen läpimärkään reikäänsä."Eikö ole merkillistä mitä piiskaus saa aikaan?" Pyörittelen sormiani hänen klitoriksellaan, ja se tuntui tuottavan hänestä enemmän ääntä kuin piiskaus. Lopulta runkkasin häntä rajusti sormillani.
- "Sun on turha yrittää saada minua laukeamaan", hän huokaili sormetukseni välissä.
- "Mä voin kuule tehdä tätä ihan vaan siksi että tykkään."
Myöhemmin illalla JR tuli luokseni ja kysyi, voisinko lainata hänelle auttavaa kättä - hän kun oli "ikävästi" päässyt kahden subin loukkuun. JR on hyvä ystäväni, ja hänen kanssaan tekeminen on aina mitä helpointa ja mukavinta ja suostuikin luonnollisesti tähän pyyntöön. Koska tanssija oli ensimmäistä kertaa tutustumassa tapahtumiimme, kysyin haluaisiko hän tulla seuraamaan leikkiämme. Tosin luonnollisesti etukäteen olin varmistanut sekä JR:ltä, Minkiltä ja Tetrikseltä, että tanssijan mukaan tulo katselijana olisi suotavaa.
Päädyimme tekemään käsitöitä mukavaan huoneeseen, josta löytyi sopiva tasanne, johon JR sijoitteli subinsa. JR:nn keskittyessä Minkkiinsä sain melko vapaat kädet työstää upeaa Tetristä. Orkutteluksihan se meni. Pahimman ja hauskimman kerran. Sadistinen JR, jota on mitä mukavin seurata, antoi mitä mukavimpia käskyjä Minkilleen.
- Kädet asentoon!
- Suu auki!
- Kieli ulos!
- Lausu se Tommi Tabermanin runo rakkaudesta!
- Pyydä kauniimmin!
Ja mukavinta oli totta kai oli vierestä seurata kuinka kauniisti Minkki totteli ja lopulta pidätettyään pienen ikuisuuden, laukesi huutaen ja käskystä toisenkin kerran.
Itselläni oli kädet täynnä Tetriksen kanssa. Aikaisemmin illan aikana olin laittanut merkille, kuinka esimerkillisesti Tetris oli hoitanut JR:n hänelle antamia käskyjä, joten itsekin olin palkintotuulella. Kädet komennettuna pään yli päätyseinään jalat auki edessäni työstin tetristä varsidildolla, kädellä ja hyrrälle. En tiedä, onko suloisempaa työstettävää kuin subi, joka unohtaa sovitut säännöt aina orgasmin lähestyessä, oli sitten kyseessä vaikka käsien asento tai puhetapa. Onneksi orgasmin saa yleensä aina keskeytettyä ja harjoittelun aloitettua alusta. Monenmoisen selityksen ja rimpuilun jälkeen sai Tetriskin huutaen omansa. Itse hän oli vahvasti sitä mieltä että yksi kerta olisi riittävä, mutta nautiskelimme vielä toisenkin erän.
Kun tämä hetkemme oli päättynyt, halasimme ja juttelimme Tetriksen ja Minkin kanssa tovin viereisellä sohvalla heidän vetäessään happea ja pukiessa vaatteitaan takaisin päälle. Poistuessamme tilasta tanssija seisoskeli huoneemme reunassa hieman keinuttaen itseään. Kerroin JR:lle että he voisivat mennä edellä ja tulisin myöhemmin perässä.
- "Miltä se näytti?"
Pitkä hiljaisuus
- "... mielenkiintoiselta ..."
- "Haluatko kokeilla?"
Pitkä hiljaisuus. Myöntyminen ja riisuutuminen.
Laitoin kumihanskan käteeni, varsidildoon ja hyrrään uuden kondomin ja meniin suoraan asiaan. Upotin dildon hänen katselulla kostutettuun märkään reikäänsä ja painoin hyrrän hänen klitorikselleen. Ja jos hänestä ei aikaisemmin lähtenyt ääntä niin nyt lähti. Ja koska desibelit olivat sen verran nousseet mainitsin, että laukeamiseen kysytään aina lupa.
- "Miten mä voin kysyä lupaa, kun en tiedä miltä orgasmi tuntuu?"
Kyllä hän näköjään kykeni, kaksi kertaa ja kauniisti.
Hieman myöhemmin poistuessamme huoneesta kerroin, että nyt tanssija menee blondini luo ja kertoo hänelle, mitä juuri on tapahtunut.
lauantai 14. toukokuuta 2016
maanantai 11. huhtikuuta 2016
Blondi: Sanoja vanhenemisesta
Olen viettänyt syntymäpäiviäni. Vuosia tuli täyteen reilut neljäkymmentä. Olen aika tarkkaan elänyt puolet elämästäni, mikäli tilastoihin on yhtään luottamista. Emmehän tietenkään koskaan voi tietään, mitä eteen tulee, mutta tilastojen valossa puolet elämästäni on takana ja toinen puoli edessä.
Mietin joskus, että olisin halunnut tavata Peikon jo aiemmin. Jotta olisimme ehtineet viettää enemmän aikaa yhdessä. Jotta niin monta vuotta elämästäni ei olisi mennyt hukkaan. Totuushan kuitenkin on, että meidän oli tarkoitus tavata juuri silloin kuin tapasimmekin. Jos olisimme tavanneet aikaisemmin, minä en olisi ollut se ihminen, joka olin tapaamishetkellämme. En niillä elämänkokemuksilla ja historialla varustettu kuin nyt olen. Myöskään Peikko ei olisi ollut se sama Peikko. Jossittelu on siis turhaa, mutta silti saan siitä välillä itseni kiinni.
Olen viimeisimmän vuoden aikana pohtinut ikääntymistä paljon - varmasti enemmän kuin koskaan aiemmin. Katsellut ja tutkiskellut kasvojani ja niiden muotoa peilistä. Ennen neljääkymppiä en juuri koskaan katsellut kasvojani peilistä. Olen aina ollut kasvoihini tyytyväinen ja olen edelleen. Olen aina ajatellut, että kasvot ovat ne mitkä ovat, niitä ei pysty muuttamaan. Pervoilu on kuitenkin saanut minut kiinnostumaan meikeistä ja meikkaamisesta. Aikaisemmin peilikaapissani oli kyllä ihan laadukkaat ihonhoitotuotteet - kiitos opiskeluaikaisen työpaikkani, jossa opin panostamaan kunnon ihonhoitotuotteisiin. Mutta muuta kosmetiikkaa minulta ei juuri löytynyt. Ripsiväri joo, ja joitain 90-luvulla ostettuja luomivärejä. Saattoivat uusimmat olla jopa 2000-luvun alustakin. Mutta ei juuri muuta.
Viimeisen vuoden aikana meikkikokoelmani on kasvanut huikeasti. Vanha kosmetiikka on päätynyt roskikseen, ja uutta on tullut tilalle. Ei mitenkään hirmupaljon, mutta laadukas perusvarasto erilaisia meikkejä ja siveltimiä kuitenkin. Ja jopa kiinnostus tehdä meikeillä jotain. Muutakin kuin sutia sitä ripsiväriä. Meikkaamisen myötä tulee myös omia kasvoja tutkailtua ihan eri tavalla kuin aiemmin. Ehkä myös vähän kriittisemmin. Ja ikääntyminen kyllä näkyy kasvoissa. En ole huomannut kasvoissani tai ihossani mitään eroa kahdenkympin ja neljänkympin välillä, mutta neljänkympin jälkeen muutokset ovat tulleet näkyviin.
Lisäksi nykyään minulla on peilinä teini-ikäinen tyttölapsi, joka kaikessa keskeneräisyydessäänkin on niin täydellinen. Silkinsileät, pehmeät kasvot, joissa ei ole mitään elämän merkkejä. Notkea, kimmoisa vartalo, joka ei väsy, vaan toimii kuten pitääkin. Ehkä osittain myös tämä peili on saanut aikaan lievää kriiseilyä ikääntymisen tuomien muutosten suhteen.
En silti haluaisi olla tämän nuorempi. En vuottakaan. Nyt kun mietin elämää parikymppisenä, täysin keskeneräisenä ihmisenä, en koskaan haluaisi siihen takaisin. Yläasteella ja lukiossa olin vielä niin lapsi, etten osannut ahdistua mistään. Opiskeluaikoina sitten senkin edestä. Ei sellaista perinteistä maailmantuskaa, siihen olen liian itsekäs. Minun ahdistukseni on kiertänyt aina oman napani ympärillä. Kuten oikeastaan koko elämänikin.
En väitä, että kaikki parikymppiset olisivat keskeneräisiä, mutta minä kyllä olin. Nuori, naiivi ja ennen kaikkea niin kovin ehdoton. Elämässä oli kaksi väriä, musta ja valkoinen. Välimuotoja ja kompromisseja ei minun elämääni mahtunut.
Kun katson elämääni taaksepäin reilut kymmenen vuotta, jolloin täytin kolmekymmentä, olin aivan yhtä keskeneräinen kuin parikymppisenäkin. En tiedä, kasvaako joku tuossa välissä aikuiseksi, minä en kasvanut isoista elämänhaasteista huolimatta.
Miettiiköhän sitä sitten viisikymppisenä, että miten kesken oli vajaat kymmenen vuotta sitten? Että miten vähän tiesi elämästä. Todennäköisesti.
Kevät alkaa kääntyä kesäksi ja onneksi niin. Takana on raskas kevät etenkin työrintamalla. Onneksi pian on Berliini <3.
Mietin joskus, että olisin halunnut tavata Peikon jo aiemmin. Jotta olisimme ehtineet viettää enemmän aikaa yhdessä. Jotta niin monta vuotta elämästäni ei olisi mennyt hukkaan. Totuushan kuitenkin on, että meidän oli tarkoitus tavata juuri silloin kuin tapasimmekin. Jos olisimme tavanneet aikaisemmin, minä en olisi ollut se ihminen, joka olin tapaamishetkellämme. En niillä elämänkokemuksilla ja historialla varustettu kuin nyt olen. Myöskään Peikko ei olisi ollut se sama Peikko. Jossittelu on siis turhaa, mutta silti saan siitä välillä itseni kiinni.
Olen viimeisimmän vuoden aikana pohtinut ikääntymistä paljon - varmasti enemmän kuin koskaan aiemmin. Katsellut ja tutkiskellut kasvojani ja niiden muotoa peilistä. Ennen neljääkymppiä en juuri koskaan katsellut kasvojani peilistä. Olen aina ollut kasvoihini tyytyväinen ja olen edelleen. Olen aina ajatellut, että kasvot ovat ne mitkä ovat, niitä ei pysty muuttamaan. Pervoilu on kuitenkin saanut minut kiinnostumaan meikeistä ja meikkaamisesta. Aikaisemmin peilikaapissani oli kyllä ihan laadukkaat ihonhoitotuotteet - kiitos opiskeluaikaisen työpaikkani, jossa opin panostamaan kunnon ihonhoitotuotteisiin. Mutta muuta kosmetiikkaa minulta ei juuri löytynyt. Ripsiväri joo, ja joitain 90-luvulla ostettuja luomivärejä. Saattoivat uusimmat olla jopa 2000-luvun alustakin. Mutta ei juuri muuta.
Viimeisen vuoden aikana meikkikokoelmani on kasvanut huikeasti. Vanha kosmetiikka on päätynyt roskikseen, ja uutta on tullut tilalle. Ei mitenkään hirmupaljon, mutta laadukas perusvarasto erilaisia meikkejä ja siveltimiä kuitenkin. Ja jopa kiinnostus tehdä meikeillä jotain. Muutakin kuin sutia sitä ripsiväriä. Meikkaamisen myötä tulee myös omia kasvoja tutkailtua ihan eri tavalla kuin aiemmin. Ehkä myös vähän kriittisemmin. Ja ikääntyminen kyllä näkyy kasvoissa. En ole huomannut kasvoissani tai ihossani mitään eroa kahdenkympin ja neljänkympin välillä, mutta neljänkympin jälkeen muutokset ovat tulleet näkyviin.
Lisäksi nykyään minulla on peilinä teini-ikäinen tyttölapsi, joka kaikessa keskeneräisyydessäänkin on niin täydellinen. Silkinsileät, pehmeät kasvot, joissa ei ole mitään elämän merkkejä. Notkea, kimmoisa vartalo, joka ei väsy, vaan toimii kuten pitääkin. Ehkä osittain myös tämä peili on saanut aikaan lievää kriiseilyä ikääntymisen tuomien muutosten suhteen.
En silti haluaisi olla tämän nuorempi. En vuottakaan. Nyt kun mietin elämää parikymppisenä, täysin keskeneräisenä ihmisenä, en koskaan haluaisi siihen takaisin. Yläasteella ja lukiossa olin vielä niin lapsi, etten osannut ahdistua mistään. Opiskeluaikoina sitten senkin edestä. Ei sellaista perinteistä maailmantuskaa, siihen olen liian itsekäs. Minun ahdistukseni on kiertänyt aina oman napani ympärillä. Kuten oikeastaan koko elämänikin.
En väitä, että kaikki parikymppiset olisivat keskeneräisiä, mutta minä kyllä olin. Nuori, naiivi ja ennen kaikkea niin kovin ehdoton. Elämässä oli kaksi väriä, musta ja valkoinen. Välimuotoja ja kompromisseja ei minun elämääni mahtunut.
Kun katson elämääni taaksepäin reilut kymmenen vuotta, jolloin täytin kolmekymmentä, olin aivan yhtä keskeneräinen kuin parikymppisenäkin. En tiedä, kasvaako joku tuossa välissä aikuiseksi, minä en kasvanut isoista elämänhaasteista huolimatta.
Miettiiköhän sitä sitten viisikymppisenä, että miten kesken oli vajaat kymmenen vuotta sitten? Että miten vähän tiesi elämästä. Todennäköisesti.
Kevät alkaa kääntyä kesäksi ja onneksi niin. Takana on raskas kevät etenkin työrintamalla. Onneksi pian on Berliini <3.
lauantai 2. huhtikuuta 2016
Et %&¤¤# esitä yhtään monivalintakysymystä pyhäaamuna!
Minulla oli taannoin pitkä pervoilun täyteinen viikonloppu, joka alkoi tuntua kaikessa irtautumisessaan lomalta. Pääsin yllättäen irti kaikesta arjen tuomista velvoitteista ja ajatuksista. Nautin ainoastaan upeasta seurasta, yhteydestä ja kivoista tapahtumista.
Palaset loksahtelivat paikoilleen jo muutamaa kuukautta aikaisemmin kun sekä tuoreen Subspace ry:n ensimmäiset bileet että PervParkin lemmikkiteemaiset bileet osuivat samaan viikonloppuun. Subspace muisti upeasti muita kinky-yhdistysten hallituksia muutamalla ilmaislipulla, ja lisäksi kun sain kunnian toimia Pervparkin lemmikkinäyttelyn toisena tuomarina, oli viikonlopun pöytä katettu kukkuroilleen. Koko kattauksen kruunasi vielä rakas ystävämme misu, joka osallistui samoihin juhliin ja lupautui vielä ottamaan minut yökylään. Ja jottei koko viikonloppu olisi yhtä ilotulitusta, niin mukaan mahtui vielä peurakolari, mutta siitä myöhemmin.
Minulla on hävyttömän vähän kokemusta pääkaupunkiseudun bileistä, joten minun on hankala vertailla aikaisimpiin kokemuksiini. Joka tapauksessa subittaret olivat tehneet hyvää työtä. Bilepaikka oli ihan Helsingin keskustan ravintolassa ja hyvin eristettynä ravintolan muista osista. Ovella vieraat toivotettiin tervetulleiksi, ja subittarien puheenjohtaja kävi erikseen kättelemässä muiden yhdistysten kutsuvieraita, mikä oli erittäin lämmin tapa. Positiivisena yllätyksenä VIP-vieraita muistettiin vielä muutamalla juomalipulla. Bileitä juonettiin pitkin iltaa, ja kun mainitsin että voisin ilomielin heiluttaa piiskaa, niin pyyntöni kuulutettiin myös kaiuttimista ulos. Suurin osa juonnoista hävisi kuitenkin muiden äänien alle.
Ohjelmaa oli sopivasti parin tunnein välein, joskin matala yleisöä lähellä oleva lava toimi jossain esityksissä huonommin ja toisissa taas paljon paremmin. Draaman kaari esityksissä oli selvästi pohdittu, sillä tempo ja tekeminen kiihtyi iltaa kohden.
Pidin paikkaa hyvänä joskin hieman ahtaana. Paikalla oli muutamia laitteita, jotka kuitenkin pääosin olivat vain piiskaukseen sopivia. Alkuillan ihmismassoissa kunnon piiskaus olisi ollut mahdotonta, mutta puolenyön jälkeen tilaa oli huomattavasti paremmin.
Itse olin paikalla lähinnä tarkkailemassa ja tutustumassa uusiin ihmisiin sekä tapaamassa rakkaita ystäviä. Minulla oli ilo seurata yhden ystävän seikkailua maailmassa, jossa katse ja pään kääntäminen saa toisen haukkomaan happea ja pöksyt kosteiksi.
Loppuillasta pääsimme vielä misun kanssa yhdessä piiskaaman yhdessä - kiitokset tästäkin innokkaalle subittarelle.
Seuraavana päivänä suuntasimme auton nokan kohti Pervparkin bileitä. Pikkuruisen automme tuulilasinpyyhkimet vinkuivat puhaltimen tahtiin, räntäsateen hakatessa tuulilasiin. Olin valmistautunut lemmikkien tuomarointiin pohtimalla temppuja, joita voisi pyytää lemmikkien suorittamaan sekä keksimällä kiperiä kysymyksiä lemmikkien omistajille. Misu oli ensin murehtinut oman lemmikin puuttumista, mutta näyttelyn aattona hän sai pikakommennuksen toiseksi tuomarisiksi, jolloin oma lemmikki olisikin ollut moraalisesti arveluttavaa. Kohtalo oli päättänyt toisin.
Kesken kiivaan tuomarien välisen keskustelun, näkyvyyden autosta ollessa vaan muutaman metrin, jokin tömähtää automme etupäähän. Vauhtia oli mittarissa kelistä johtuen noin 60km/h, mutta silti törmäyksen tunsi selvästi. Käänsimme vauhtia pyyhkimiin, mutta emme silti nähneet mitään poikkeavaa, joten lopuksi päättelimme osuneemme joko lumikokkareeseen tai johonkin lintuun.
Kaartaessamme PervParkin pihaan olin hämmäntynyt paikasta sekä miljööstä. Biletalo oli suuri upea omakotitalo, jollaista en ollut ennen nähnyt. Minun pyöritellessäni silmiäni pihamalla oli misu kurkannut automme etupuolelle ja huusi minua pikaisesti paikalle. Jatkoin silmieni pyörittelyä nähdessäni pienen peuran, johon olimme ilmeisesti törmäneet ja jota olimme laahanneet automme puskurissa perille asti. Onneksi misulla leikkaa nopemmin kuin minulla ja hän laski nopeasti 1+1, nappasi peuran kaulapantaansa ja kertoi vievänsä tämän lemmikkinäyttelyyn. Minä seurasin ontuvan peuran ja misun perässä biletaloon.
Talo on kokemus ja varmasti Suomen mittapuulla ainutlaatuinen. Jos aihepiiri kiinnostaa, niin suosittelen tämän kokemaan. Henkilökunta on ystävällistä, iloista ja auttavaista. Illan juontajan sanavalmius teki minuun ison vaikutuksen, ja esitellessään lemmikeistä peuramme, hän kertoi edellä kirjoitetun tarinan höystettynä peuran reidestä löytyvällä Michelinin talvirengaskuviolla.
Suhtauduimme tuomarointiin sille kuuluvalla vakavuudella ja mm. haastattelimme kaikki lemmikit ja niiden omistajat. Joillakin lemmikeillä oli erittäin kiinnostavia erikoistaitoja, joiden esittämisestä olisi voinut nauttia pidempäänkin. Peurakin löysi yllättäen jonkin jäkälänpalan minun kilttini alta, jonka jälkeen minulla oli täysi työ pitää elukka poissa jäkäläpesästäni.
Muutaman tunnin haastattelun jälkeen saimme lemmikit järjestykseen ja palkinnot jaetuksi ja pääsimme itsekkin tutkailemaan talon antimia.
*****
Olen onnekas. Minulla on upeita ystäviä, joiden kanssa ja avulla näyttää tapahtuvan niin hauskoja ja mielenkiintoisia asioita, että koen olevani etuoikeutettu. Olen piiskannut niin että olkapäätäni särkee. Jäkälääni on syöty. Olen oppinut itsestäni isoja asioita näiden ystävien ja tapahtumien kautta ja tiedän, että näitä kokemuksia on jatkossa tiedossa lisää. Olen nauranut ja kiroillut niin, että poskeni ovat hellinä. Enkä voi unohtaa sitä hetkeä sunnuntaiaamuna, aivot jumissa ja kroppa totaalisen väsyneenä, kun katselen juna-aikataulua ja esitän jonkun sumean kysymyksen, jossa on ainakin kolme jos-sanaa. Misu katselee minua helvetin ymmärtäväisen näköisen pitkään ja tokaisee: Et vittu voi esittää yhtään monivalintakysymystä pyhäaamuna!
Palaset loksahtelivat paikoilleen jo muutamaa kuukautta aikaisemmin kun sekä tuoreen Subspace ry:n ensimmäiset bileet että PervParkin lemmikkiteemaiset bileet osuivat samaan viikonloppuun. Subspace muisti upeasti muita kinky-yhdistysten hallituksia muutamalla ilmaislipulla, ja lisäksi kun sain kunnian toimia Pervparkin lemmikkinäyttelyn toisena tuomarina, oli viikonlopun pöytä katettu kukkuroilleen. Koko kattauksen kruunasi vielä rakas ystävämme misu, joka osallistui samoihin juhliin ja lupautui vielä ottamaan minut yökylään. Ja jottei koko viikonloppu olisi yhtä ilotulitusta, niin mukaan mahtui vielä peurakolari, mutta siitä myöhemmin.
Minulla on hävyttömän vähän kokemusta pääkaupunkiseudun bileistä, joten minun on hankala vertailla aikaisimpiin kokemuksiini. Joka tapauksessa subittaret olivat tehneet hyvää työtä. Bilepaikka oli ihan Helsingin keskustan ravintolassa ja hyvin eristettynä ravintolan muista osista. Ovella vieraat toivotettiin tervetulleiksi, ja subittarien puheenjohtaja kävi erikseen kättelemässä muiden yhdistysten kutsuvieraita, mikä oli erittäin lämmin tapa. Positiivisena yllätyksenä VIP-vieraita muistettiin vielä muutamalla juomalipulla. Bileitä juonettiin pitkin iltaa, ja kun mainitsin että voisin ilomielin heiluttaa piiskaa, niin pyyntöni kuulutettiin myös kaiuttimista ulos. Suurin osa juonnoista hävisi kuitenkin muiden äänien alle.
Ohjelmaa oli sopivasti parin tunnein välein, joskin matala yleisöä lähellä oleva lava toimi jossain esityksissä huonommin ja toisissa taas paljon paremmin. Draaman kaari esityksissä oli selvästi pohdittu, sillä tempo ja tekeminen kiihtyi iltaa kohden.
Pidin paikkaa hyvänä joskin hieman ahtaana. Paikalla oli muutamia laitteita, jotka kuitenkin pääosin olivat vain piiskaukseen sopivia. Alkuillan ihmismassoissa kunnon piiskaus olisi ollut mahdotonta, mutta puolenyön jälkeen tilaa oli huomattavasti paremmin.
Itse olin paikalla lähinnä tarkkailemassa ja tutustumassa uusiin ihmisiin sekä tapaamassa rakkaita ystäviä. Minulla oli ilo seurata yhden ystävän seikkailua maailmassa, jossa katse ja pään kääntäminen saa toisen haukkomaan happea ja pöksyt kosteiksi.
Loppuillasta pääsimme vielä misun kanssa yhdessä piiskaaman yhdessä - kiitokset tästäkin innokkaalle subittarelle.
Seuraavana päivänä suuntasimme auton nokan kohti Pervparkin bileitä. Pikkuruisen automme tuulilasinpyyhkimet vinkuivat puhaltimen tahtiin, räntäsateen hakatessa tuulilasiin. Olin valmistautunut lemmikkien tuomarointiin pohtimalla temppuja, joita voisi pyytää lemmikkien suorittamaan sekä keksimällä kiperiä kysymyksiä lemmikkien omistajille. Misu oli ensin murehtinut oman lemmikin puuttumista, mutta näyttelyn aattona hän sai pikakommennuksen toiseksi tuomarisiksi, jolloin oma lemmikki olisikin ollut moraalisesti arveluttavaa. Kohtalo oli päättänyt toisin.
Kesken kiivaan tuomarien välisen keskustelun, näkyvyyden autosta ollessa vaan muutaman metrin, jokin tömähtää automme etupäähän. Vauhtia oli mittarissa kelistä johtuen noin 60km/h, mutta silti törmäyksen tunsi selvästi. Käänsimme vauhtia pyyhkimiin, mutta emme silti nähneet mitään poikkeavaa, joten lopuksi päättelimme osuneemme joko lumikokkareeseen tai johonkin lintuun.
Kaartaessamme PervParkin pihaan olin hämmäntynyt paikasta sekä miljööstä. Biletalo oli suuri upea omakotitalo, jollaista en ollut ennen nähnyt. Minun pyöritellessäni silmiäni pihamalla oli misu kurkannut automme etupuolelle ja huusi minua pikaisesti paikalle. Jatkoin silmieni pyörittelyä nähdessäni pienen peuran, johon olimme ilmeisesti törmäneet ja jota olimme laahanneet automme puskurissa perille asti. Onneksi misulla leikkaa nopemmin kuin minulla ja hän laski nopeasti 1+1, nappasi peuran kaulapantaansa ja kertoi vievänsä tämän lemmikkinäyttelyyn. Minä seurasin ontuvan peuran ja misun perässä biletaloon.
Talo on kokemus ja varmasti Suomen mittapuulla ainutlaatuinen. Jos aihepiiri kiinnostaa, niin suosittelen tämän kokemaan. Henkilökunta on ystävällistä, iloista ja auttavaista. Illan juontajan sanavalmius teki minuun ison vaikutuksen, ja esitellessään lemmikeistä peuramme, hän kertoi edellä kirjoitetun tarinan höystettynä peuran reidestä löytyvällä Michelinin talvirengaskuviolla.
Suhtauduimme tuomarointiin sille kuuluvalla vakavuudella ja mm. haastattelimme kaikki lemmikit ja niiden omistajat. Joillakin lemmikeillä oli erittäin kiinnostavia erikoistaitoja, joiden esittämisestä olisi voinut nauttia pidempäänkin. Peurakin löysi yllättäen jonkin jäkälänpalan minun kilttini alta, jonka jälkeen minulla oli täysi työ pitää elukka poissa jäkäläpesästäni.
Muutaman tunnin haastattelun jälkeen saimme lemmikit järjestykseen ja palkinnot jaetuksi ja pääsimme itsekkin tutkailemaan talon antimia.
*****
Olen onnekas. Minulla on upeita ystäviä, joiden kanssa ja avulla näyttää tapahtuvan niin hauskoja ja mielenkiintoisia asioita, että koen olevani etuoikeutettu. Olen piiskannut niin että olkapäätäni särkee. Jäkälääni on syöty. Olen oppinut itsestäni isoja asioita näiden ystävien ja tapahtumien kautta ja tiedän, että näitä kokemuksia on jatkossa tiedossa lisää. Olen nauranut ja kiroillut niin, että poskeni ovat hellinä. Enkä voi unohtaa sitä hetkeä sunnuntaiaamuna, aivot jumissa ja kroppa totaalisen väsyneenä, kun katselen juna-aikataulua ja esitän jonkun sumean kysymyksen, jossa on ainakin kolme jos-sanaa. Misu katselee minua helvetin ymmärtäväisen näköisen pitkään ja tokaisee: Et vittu voi esittää yhtään monivalintakysymystä pyhäaamuna!
keskiviikko 9. maaliskuuta 2016
Rohkea Peikko
Iso osa tätä blogia seuranneista tietää, että Peikon elämänpolku ei ole ollut sieltä helpoimmasta päästä. Lapsuus alkoholistiperheessä. Ei kosketusta, ei läheisyyttä, ei välittämistä. Kasvaa aikuiseksi yksin ilman, että ketään kiinnostaa. Pitkä, kipeä avioliitto. Koska on itse niin rikki, niin ei tiedä paremmasta. Eikä varmasti oikein ymmärrä, että miten huonosti toinen pitelee. Kun siihen on koko ikänsä tottunut. Paljon kuolemaa. Niin paljon, että omaa lapsuudenperhettä ei ole enää olemassa.
Ja kaikesta huolimatta Peikko on selvinnyt. Koska on ollut pakko. Hoitaa ja kasvattaa lapset. Silloinkin kun ei oikesti olisi kyennyt eikä jaksanut. Hoitaa lasten oireilut, hankkia hoitokontaktit, auttaa ja tukea. Onneksi myös saada seurata lasten kasvua tasapainoisiksi nuoriksi aikuisiksi.
Omasta hyvinvoinnista ja omasta psyykeestä huolehtiminen ei ole ollut mahdollista. Ennen kuin oikeastaan nyt. Toki olemme yhdessä puhuneet ja varmasti siinä sivussa työstäneetkin asioita paljon. Mutta minä en voi hoitaa Peikkoa. Enkä edes rakastaa ehjäksi. En ole edes yrittänyt.
Kun tapasin Peikon, oli hänellä mielestäni haasteita elämänhallinnassa monissa arjen jutuissa. Siisteydessä, sellaisessa arjen rakenteiden ylläpitämisessä. Ei mitään isoja juttuja, mutta oireellisia kuitenkin. Osittain kyse oli varmasti myös siitä, että Peikko ei arvostanut itseään. Minulla ei ole ollut tarvetta muokata Peikkoa mieleisekseni tai tietynlaiseksi, koska pidän hänestä sellaisena kun hän on. Mutta kuitenkin paljon on tapahtunut myös minun myötävaikutuksestani. Peikko käyttää nykyään siistejä ja ehjiä vaatteita. Huolehtii ulkonäöstään. Syömisistään. Liikkumisesta. Kehostaan. Siivoaa oma-aloitteisesti ja nauttii kodin siisteydessä. Ei hänestä koskaan tule mitään supersiistiä, mutta se johtuu lähinnä siitä, että hänen huomionsa on pääsääntöisesti jossain aivan muualla kuin kodin siisteydessä. Mutta nykyinen taso riittää minulle hyvin.
Viimeisimpänä itsensähuolehtimisen ja -rakastamisen muotona Peikko on aloittanut oman terapian. Todennäköisesti hyvin pitkän sellaisen. Vasta nyt olosuhteet ovat sellaiset, että energiaa ja jaksamista riittää myös omasta psyykeestä huolehtimiseen.
Vasta nyt Peikon elämä on sillä mallilla, että hän voi antaa pahan olon tulla ulos. Mutta kun on monta vuotta yrittänyt selvitä, ei pahaa oloa pysty kontrolloimaan. Enää. Se tulee ulos mustana ahdistuksena. Paniikkina. Epämääräisinä rytmihäiriöinä. Näitä riittää. Ja millekään ei tietenkään löydy mitään fyysistä syytä. Kun mieli blokkaa, tulevat oireet kehosta ulos.
Olen itse työni puolesta tottunut hakemaan erilaisia etuuksia. Tiedän, mihin on oikeus ja mahdollisuus saada rahoitusta. Tiedän, miten erilaiset lomakkeet täytetään siten, että haettu palvelu myös saadaan.
Täyttäessäni Peikon terapiahakemusta luin totta kai myös hänen lääkärinlausuntonsa. Niitä on soljunut käsieni läpi paljon, mutta silti hätkähdin. Etenkin kun paperilla oleva ihminen ei ollut asiakas vaan oma puoliso. Kahlasin paperinivaskan läpi tarkoituksella ammatillisella otteella. Kaikesta hirveydestä huolimatta lausunto totesi suomeksi jotenkin näin. ”Tällä tyypillä on ollut tosi rankkaa ja kovaa. Se on myös oireillut paljon, eikä saanut koskaan kunnon hoitoa. Mutta kaikesta huolimatta se on oikeasti aika terve. Sen päässä ei ole mitään vikaa, se on vaan vähän rikki. Mutta se saadaan korjattua riittävän ehjäksi.”
Pelottaako minua Peikon terapia? Ei oikeastaan. En oikein osaa pelätä sellaista, joka loppupelissä tekee ihmiselle paremman olon. Elän onneksi sellaisessa maailmassa, jossa terapiassa on ihan tavallista käydä. Sitä ei tarvitse salailla, vaan se osataa nähdä itsensä arvostamisena. Niin minä Peikonkin terapian näen. Vihdoin minulle rakkain ihminen pystyy arvostamaan itseään niin paljon, että asettaa itsensä sille korkeimmalle sijalle. Peikko kulta - olet minulle maailman rohkein ihminen <3.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)