Blondi: Kaikkimullehetinyt?

Eräs lukija kysyi viitaten vanhempaan postaukseen (jota en nyt kuolemaksenikaan löydä), että mitä haasteita tai mahdollisia vaaroja minun kaikkimullehetinyt-syndroomani aiheuttaa ja mitä asialle voisi tehdä.

Kaikkimullehetinyt-problematiikka oli ajankohtaisempi pervoidentiteettini löytymisen alussa ja minun ja Peikon seurustelusuhteen alkuvaiheessa. Kun halusin kokea koko pervomaailman kirjon heti. Saada mahdollisimman paljon mahdollisimman rankkoja kokemuksia. Laueta, laueta ja laueta. Kerta toisensa jälkeen.

Toki taustalla oli minun kohdallani myös se fakta, että en ole koskaan aikaisemmin nauttinut seksistä tai saanut siitä juuri mitään. Joten takaisinotettavaa oli todella paljon. Että minä pystynkin nauttimaan. Osaan nauttia. Pystyn laukeamaan muutenkin kuin runkatessa.

Mitään suoranaista vaaraa ei tuosta ”syndroomasta” ole aiheutunut, koska minulla oli alusta asti Peikko kumppaninani. Peikko, joka tehokkaasti jarrutteli minua, laittoi rajoja ja paimensi kuin pientä lasta. Vaikka rajat ärsyttivät, olivat ne ehdottoman hyvä asia ja tarpeellisia. Vaikka turhauduin ja välillä raivostuinkin, olen tyytyväinen, että rajat olivat. Näin sekä pääni että kehoni pysyi mukana kaikessa uudessa, mitä tuli vastaan. Näin saimme Peikon kanssa mahdollisuuden tutkia yhdessä rauhassa kaikkea uutta, mitä pervomaailma meille/minulle tarjosi.

Jos olisin ollut ilman vakinaista kumppania ja rakastettua, olisin varmastikin ahnehtinut paljon enemmän. Lähtenyt monenlaisten ihmisten matkaan – pääsääntöisesti dominoivien miesten. Antanut tehdä itselleni asioita, joihin en ehkä olisi ollut vielä valmis. Ylittänyt rajojani liian nopeasti. Kovin huonoon seuraan tuskin olisin joutunut – sen verran omanarvontuntoa tähän ikään mennessä on jo ehtinyt kertyä. Muutenkin kohtuullisen hyvä itseluottamus ja perusterve psyyke ovat varmasti kohdalleni niitä suojaavia tekijöitä. Ja se, että en koe tarvetta näyttää kenellekään mitään. Mutta tämä on totta kai jossittelua, koska puhutaan tilanteesta, jota ei kohdalleni koskaan onneksi sattunut.

Toki puolimaaninen mielentilani oli haasteellinen Peikolle, koska olisin halunnut leikkiä koko ajan. Aina kun olimme yhdessä. Koin ajanhaaskaukseksi sen, että jos olimme yhdessä ja meidän piti tehdä jotain muuta kuin leikkiä. Vaikkapa lähteä ulos ystävien pariin. Peikko kuitenkin kesti hyvin, vaikka hänellä varmasti oli välillä tekemistä kanssani.

*****

Nykyään tilanne on aika lailla toinen ja olen melkoisen lailla rauhallisempi. Monenkin asian suhteen, mutta en vähiten seksin ja pervoilun, jotka minulle kulkevat usein käsi kädessä. Energiaa on vapautunut muihinkin asioihin. Olen jo aika hyvin sisäistänyt sen, että Peikko ja pervoilu eivät katoa minulta mihinkään. Jos en pysty kokemaan jotain asiaa tänään, voin kokea sen vaikka vuoden päästä. Jos minulla ei ole mahdollista pervoilla tänään, voin tehdä sitä vaikka seuraavalla viikolla. Riittää enimmäkseen, kunhan saan jotain kivaa noin kerran viikossa. Useimmiten saan sitä kivaa paljon useammin, mutta mutta…

Aina se kiva ei kuitenkaan ole mahdollista teinin sisältävässä uusperheessä, jossa lapsi asuu luonamme 24/7. Ja silloin minuun tahtoo iskeä kaikkimullehetinyt-ajattelutapa. Lapsi on sen verran vanha, että on irtautumassa monessakin suhteessa kodista, mutta kuitenkin vielä niin nuori, että tarvitsee myös konkreettista huolenpitoa. Enimmäkseen lapsi huitelee monta iltaa viikossa harrastuksissa ja leikki-aikaa on tarpeeksi, mutta aina ei ole näin.

Joskus kahdenkeskinen aika Peikon kanssa on kuitenkin kortilla esim. lapsen ollessa omasta tahdostaan riippumattomalla treenitauolla. Lisäksi minun ja Peikon menot saattavat mennä joko töiden tai harrastusten takia muuten vaan ristiin. Haussa on siis sellainen aika, että olisimme kahdestaan kotona. Että voisimme irrotella ilman, että tarvitsisi miettiä, mitä ääniä makuuhuoneestamme kantautuu seinän toiselle puolelle. Että minä pystyisin rentoutumaan ja laukeamaan. Koska minä nyt en vain pysty laukeamaan, jos minun tarvitsee samalla pitää kontrollista kiinni. Siitä, että en saa pitää ääntä. Lisäksi hyrrä, joka laukeamiseeni vaaditaan, pitää sen verran kovaa ääntä, ettei sitä voi käyttää lapsen kotona ollessa. 

Tällaiset tilanteet kiristävät luonnollisesti vannetta. Varmasti yhtälailla myös Peikon vannetta, mutta ehkä suuremmassa määrin minun. Peikko kuitenkin laukeaa nätisti ja hiljaa kanssani ihan tavallisessa seksissäkin. Ja saa siitä myös tyydytystä. Toki ilman leikkiä myös Peikolle joku puoli jää vajaaksi.

Ehkä jo tässä vaiheessa suhdettamme kestäisin sen, jos Peikko kieltäisi minua laukeamasta. Huom. sana ehkä. En siis oikeasti tiedä. Se vaatisi varmastikin kovaa kuria ja kunnon seinille heittelyä, koska, noh, orgasmit nyt vain ovat minulle merkityksellisiä. Suhteemme alussa Peikko on muutaman kerran jättänyt minut ilman, ja melko katastrofaalisilla seurauksilla. Aiheesta on aina kehkeytynyt oikea riita, ja täysin ds-kontekstin ulkopuolella. Koska asia on ollut minulle niin iso, että olen ottanut kieltämisen henkilökohtaisena loukkauksena. Syvänä sellaisena.

Mutta sitä en tahdo kestää, että en voi laueta lapsen olemassa olon takia – niin hienosti kun yhdessä asumisemme sujuu. Että olosuhteet ovat ne mitä ovat. Vapaaehtoisesti lapsettomana minun on edelleen välillä todella vaikea hyväksyä sitä, että en voi lapsen takia tehdä tiettyjä juttuja. Toteuttaa itseäni. Harrastaa juuri sellaista seksiä kuin haluan. Ds ratkaisee arjessamme paljon ongelmia, mutta tätä nimenomaista se ei pysty ratkaisemaan. Se, että Peikko käskee tai se, että ei lapsen takia voi, ovat kaksi täysin eri asiaa. Ainakin minulle. Tai ehkä mä olen vaan paskasubi? Tai jopa karkkikauppasellainen?