Ero

Elämä heittelee

Peikon silmin:

Blondi ja minä olemme eronneet. Lain silmissä olemme vielä aviopari, mutta henkinen ja fyysinen ero on käynnissä enkä näe vaihtoehtona että suunta tästä muuttuisi. Päätös on tapahtunut jo kuukausia sitten, joten mistään hetken ajatuksesta ei ole kyse.

Olen miettinyt mitä kirjoittaa asiasta ja miksi? Olemme kirjoittaneet hyvin avoimesti matkastamme ja tulin siihen lopputulokseen että jatketaan näin loppuun asti. Olen hyvin allerginen sosiaalipornolle ja luulen että jokunen lukijoista haluaisi kuulla kaikki likaiset yksityiskohdat mitkä tähän päätökseen ovat johtaneet, mutta ikävä kyllä tuotan teille pettymyksen ja kerron että sellaisia ei ole. Haluan avata asian toiselta kannalta ja loput joudutte ikävä kyllä arvailemaan.

- Väliimme ei tullut "kolmatta" pyörää, johon olisimme rakastuneet tai ihastuneet tms. Tällä hetkellä olemme molemmat sinkkuina.

- Liitostamme ei puuttunut rakautta, hellyyttä, koskettelua, seksiä, välittämistä....

- Emme ajautuneet mihinkään meidän henkilökohtaiseen ulkoisen syyn parisuhdekriisiin, kuten alkoholismiin, työttömyyteen, sairauteen tms.

- Eromme ei liity mitenkään BDSM maailmaamme

Mutta jotain tietenkin tapahtui jonka seurauksensa ymmärsimme, että on parempi jatkaa erillään. Itkut on itketty (no ei varmasti kaikki). Olemme keskustelleet paljon ja koetamme työstää toisistamme hyvät ystävät, joka on tähän asti ainakin sujunut paremmin kuin hyvin. Eromme jälkeen olemme nukkuneet useamman yön yhdessä, mutta emme todellakaan roiku toisissamme silti kiinni. Minä olen muuttanut Helsinkiin asuntoon, jota nyt kutsun kodiksi ja kun blondilla on usein tänne päin asiaa, niin ilomielin tarjoan hänelle yöpaikan. Samaten hän tarjoaa minulle, käydessäni vähintään yhtä useasti Turussa. Ehkäpä kuvaavinta tilanteessamme juuri nyt on se, että päätimme blogimme jatkuvan. Mitä tänne blogiin jatkossa tulee on vielä epävarmaan niin kuin huominen päiväkin.




Ruma, surullinen ja epäoikeudenmukainen ero

Blondin silmin:

Erostamme on vaikea kirjoittaa ilman, että liitän tekstin mukaan eron syyn eli Peikon nuorimman
lapsen. Ero ei kuitenkaan ole hänen vikansa, vaan syy on minun kyvyttömyydessäni kestää arkea
ja Peikon lähes omaishoitajamaista roolia vakavasti psyykkisesti oireilevan lapsen rinnalla. Tämän
enempää en voi enkä halua lapsesta kertoa, koska en halua levitellä hänen asioitaan foorumilla,
jota hänen äitinsä lukee. Muutenkin lapsella on oikeus yksityisyydensuojaan.

Joulukuun alussa lapselle tapahtui jotain, joka sai minut tekemään eropäätöksen hyvinkin nopealla
aikataululla. Jotain, joka sai minut tajuamaan, että jos haluan säilyttää mielenterveyteni ja oman
elämäni, en voi jäädä parisuhteeseemme. Kyseessä oli myös lapsen suojelu, koska olen jo
usemman vuoden ymmärtänyt, että minun käytökseni ja tunteeni pahentavat lapsen oireilua.
Peikko on asiasta samaa mieltä.

Olen kipuillut lapsen kanssa paljon oikeastaan koko parisuhteemma ajan. Olemme tulleet hyvin
toimeen - kyse ei ole siitä. Vaan siitä, että olen elänyt haastavan lapsen kanssa usein voimieni
äärirajoilla. Siitä, että lapsi on ollut mielessäni vuodesta 2012 oikeastaan 24/7. Tuottanut huolta,
vienyt voimiani ja lähes hajottanut psyykeeni. Toki myös positiivisia asioita on ollut. Suhteemme
alkuaikoina kyse oli totta kai mustasukkaisuudesta, viimeiset vuodet jostain, jota en pystynyt
hallitsemaan enkä kestämään.

Voi olla, että biologiset vanhemmat syntyvät jonkun sellaisen ominaisuuden kanssa, joka auttaa
heitä selviämään lapsesta aiheutuvan huolen kanssa. Minulta tämä ominaisuus puuttuu täysin. Ja
kun suojaa ei ole, muuttuu elämä mahdottomaksi. Uni kärsii, ihmisuhteet kärsivät, parisuhde kärsii,
työ kärsii. Viime vuodet olen joutunut syömään useampaan otteeseen mielialalääkkeitä, jotta
jotenkin jaksaisin tilanteessa. Ja lopulta en jaksanut niidenkään avulla.

Olen tällä hetkellä erosta surullinen, vaikka minä suhteemme lopetinkin. Tai oikeastaan surullinen
on liian mitätön termi. Rikki. Hajalla. Palasina. Itkuinen ja hukassa itseni kanssa. Erossamme
vaikeinta on, että rakkaus ei missään vaiheessa loppunut. Enkä usko, että se ihan heti
loppuukaan. En tiedä, loppuuko se joskus. En tiedä, toivonko se loppuvan.

Olemme puhuneet Peikon kanssa paljon siitä, että voisimmeko jatkaa suhdettamme jossain
muussa muodossa esim. pysyvästi erillämme asuen. Jossain sellaisessa muodossa, jossa minä ja
lapsi emme altistuisi toisillemme. Ainakaan toistaiseksi emme ole keksineet ratkaisua.

Vaikeinta ja raskainta on ollut luopua toisen ihmisen läheisyydestä. Iholla olemisesta. Elää ilman
kosketusta ja hellyyttä. Seksiä on ollut viimeisen vuoden aikana kummakin uupumisesta johtuen
niin vähän, että sitä en osaa kaivata. Seksin suhteen olen muutenkin sellaisessa uinumistilassa,
että en tiedä, koska mahdollisesti herään siihen, että minussa on sellainen ulottuvuus. En tiedä
tällä hetkellä, olenko kinky vai jotain muuta. Eikä asia minua kiinnostakaan. Pelkkä ajatuskin siitä,
että joku muu kuin Peikko koskisi minuun, saa voimaan pahoin.

Ero oli teknisesti helppo, koska asuimme jo arjet eri kaupungeissa eikä meillä ole missään
vaiheessa ollut yhteistä omaisuutta. Jäin omaan asuntooni, Peikko hankki pääkaupunkiseudulta
uuden viihtyisämmän. Erohakemusta emme ole vielä jättäneet, ja Peikon kirjat ovat edelleen
luonani.

Viestittelemme säännöllisen epäsäännöllisesti. On vaikea luopua yhteydenpidosta, kun edelleen
rakastaa. Nukumme silloin tällöin yhdessä. Seksiä ei ole, mutta onneksi on Peikon iho. En halua
luopua Peikosta, mutta todennäköisesti minun on pakko. Emme pysty olemaan toistemme kanssa,
mutta emme pysty (tai ainakaan minä en) olemaan erossakaan.

Siksi eromme onkin ruma. Ruma siksi, että tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja kohtuuttomalta joutua
luopumana ihmisestä, jota edelleen rakastaa. Enemmän kuin ketään muuta koskaan aiemmin.
Sanotaan, että rakkaus voittaa kaiken. Sanotaan, että jos vain riittävästi rakastaa, se riittää. Olen
vahvasti eri mieltä. Joskus olosuhteet vain ovat sellaiset, että rakkaudesta huolimatta
parisuhteessa ei pysty olemaan. Ei silloin, kun vaarassa on oma jaksaminen ja mielenterveys.

Vaikka arki tuntuu raskaalta ja ilottomalta, pystyn kuitenkin taas hengittämään. En pelkää enää
puhelimen ääniä tai puhelimen soimista. Hermostoni ylivireystila on poissa. Mieleni ei ole enää
yliaktiivinen. Elämässäni on muutakin kuin jatkuvaa, kuluttavaa huolta. Jaksan paremmin arjessa ja
olen enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan.

En tiedä, miten tämä tarina päättyy. En. Tiedä.



Peikon silmin vähän lisää

Haluan vielä selventää yhden asian. Vaikka olemme molemmat samaa mieltä että blondin käytös on voinut pahentaa myös tilannetta, niin en voi olla sanomatta että  hyvinä hetkinä, joita on ollut paljon enemmän kuin pahoja, hän on ollut paras mahdollinen aikuisen naisen malli tyttärilleni.