Blondi: Ystävyydestä ja yhteenkuuluvuudesta

Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi tässä maailmassa. Elämässä. Ihmisten keskellä. En huonommaksi kuin muut, en paremmaksi. Ainoastaan erilaiseksi. Jollain perustavanlaatuisella tavalla. Olen kuitenkin aina ollut ulospäin sosiaalinen ihminen, ja minua on siunattu erinomaisilla vuorovaikutustaidoilla. Olen kameleontti, joka sopeutuu seuraan kuin seuraan. Kameleontti, joka muuttaa väriään vastaamaan ympäristöään. Niin paljon, ettei lopulta enää muista, millainen itse on.

Yläasteen ja lukion pyörin tiiviissä kaveriporukoissa, mutta silti en koskaan tuntenut oloani kotoisaksi. Opiskeluaikoina en enää edes yrittänyt viettää aikaa opiskelijaporukoissa. Yliopistolla kaikki tuntuivat elävän omassa kuplassaan. Putkinäköisinä. Elämästä vieraantuneina. Asiaan vaikutti toki, ettei silloinen kumppanini opiskellut, vaan oli jo mukana työelämässä. Aikuisena minulla on ollut muutamia läheisiä ystäviä, mutta ei koskaan mitään kiinteää kaveri- tai ystäväporukkaa, johon kuuluisin. Olen jättäytynyt pois sosiaalisista kontakteista juuri ulkopuolisuuden tunteen takia. Kun olen nähnyt kavereita, olen puhunut usein paljon, mutta en oikeasti sanonut mitään. Nauranut oikeissa kohdissa ja tuntenut itseni feikiksi. Joukkoon kuulumattomaksi.

Peikon myötä olen saanut paljon uusia tuttuja, kavereita, jopa ystäviä. Pervoja, totta kai. Pervous yhdistävänä tekijänä ei tietenkään tarkoita, että olisin automaattisesti paras kaveri kaikkien saman kylän pervojen kanssa. Kuten ei tarkoita mikään muukaan harrastus. Toki pervous on suurimmalle osalle ihmisistä enemmän kuin pelkkä harrastus. Kyse on kuitenkin seksuaali-identiteetistä, joka on ihmisessä syvällä. Syvemmällä kuin vaikka, noh, agility-harrastus tai postimerkkeily.

Koen, että jaan monien kanssapervojen kesken jotain sellaista, joka tekee minusta vähemmän ulkopuolisen. Tunnen olevani yksi muista. Tunne on minulle uusi, ja joukkoon kuulumisen kokemus hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Ei se, että sulaudun porukkaan, vaan se, että en koko ajaa tunne itseäni erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Minun ei tarvitse miettiä asiaa lainkaan. Voin olla sellainen kuin oikeasti olen ilman mitään ylimääräisiä kuorrutuksia tai vääränlaisia tuntemuksia. Ulkopuolisuuden tunnelukko ei aktivoidu.

En suhtautunut Peikon ystäviin suhteemme alussa täysin varauksettomaksi. Minulla oli ennakkoluuloja. Pelkoja uusia asioita kohtaan. En osaa eritellä, mitä odotin tai pelkäsin. Ehkä ajattelin, että pervous on jotenkin enemmän pinnassa tai näkyvillä. Että se manifestoituu jollain tietyllä tavalla. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan ihmiset olivat ihanan tavallisia. Silti kaikissa, joiden kanssa olen ystävystynyt paremmin, on joku pieni selittämätön särö. Ja se särö tekee ihmisistä mielenkiintoisia ja aitoja. Samanlaisia kuin minä? Meillä kaikilla on omat juttumme – monilla minut mukaan lukien ei täysin kivuton menneisyys.

Istuimme viime viikonloppuna iltaa hyvien tyyppien kanssa. Pervo-sellaisten. Saunoimme, söimme, vähän joimmekin, pelailimme. En ole monenkaan kanssa keskustellut aikaisemmin siitä, mitä kukin tekee. Mikä se kunkin juttu on. Alistamien, alistuminen, fetissit, masokismi, sadismi, kaikki edellisistä tai joku muu. Ihminen on kuitenkin aina viime kädessä kiinnostavampi kuin se mitä hän kenenkin kanssa tekee.

Jossain kohtaa yötä päädyimme leikkimieliseen roastaukseen, jossa kuka tahansa sai kysyä toiselta mitä tahansa. Oli aidosti mielenkiintoista päästä kysymään toiselta tyhmiä kysymyksiä. Mikä sua kumissa viehättää? Miten sä löysit itsesi? Mitä sä saat alistumisesta? Miten te olette tavanneet? Miten pitkään olet tiennyt olevasi pervo? Miten teidän yhteinen tutkimusmatka on sujunut? Mitä olette oppineet toisiltanne? Toki loppuyön tunteina käyty keskustelu sisälsi myös sopivasti kaksimielistä huumoria ja väsynyttä räkätystä. Uskon kuitenkin, että kaikkien rajoja kunnioitettiin, eikä ketään painostettu vastaamaan. Itse nautin keskustelussa eniten siitä, miten erilaisista asioista ihmiset syttyvät ja saavat nautintoa. Tuntui hyvältä päästä utelemaan niitä tyhmiäkin kysymyksiä, joita ei päivän valossa tule kysyttyä. Matka voi taas jatkua.

Blondi: Namisti piiskaa

Sain eilen namisti piiskaa. Piiska on mielestäni harvoin namia, mutta eilen se oli. Makoilimme sängyllä. Peikolta tuli napakka käsky ottaa housut pois. Sain lisäksi käskyn tuoda lelulaatikosta hyrrän ja käsikahleet.

Peikko istuu sängyssä päätyyn nojaten ja komentaa minut poikittain vatsalleen jalkojensa päälle. Käsiini lukitaan nahkaiset kahleet. Ranteeni sidotaan selän takaa yhteen. Kysyn, että saanko ottaa villapaidan pois. Et saa. Saan avokämmentä takapuolelle pitkän tovin. Avokämmen kirpaisee melkoisesti – Peikolla on voimaa käsissään. Eniten avokämmen tuntuu takareisissä lähellä polvitaipeita ja reisien ulkosyrjässä. Muuten kokemus on melko miellyttävä. Välillä Peikko silittelee takapuoltani ja käyttää hyrrää minuun. Jossain kohtaa hän pyöräyttää minut pois päältään ja käskee vatsalleen sänkyyn makaamaan.

Kuulen, että lelulaatikkoa kaivellaan. Tunnen reisilläni bambun naputtelun. Sen inhottavan bambukepin. Pakarani ja reiteni ovat kuitenkin jo hyvin lämmenneet, joten naputtelu tuntuukin miellyttävältä. Nautittavalta. Naputtelua, hyrrää, silittelyä. Seuraavaksi Peikko työntää lempileluni sisääni. Piiskaa. Käyttää samaan aikaa lelua minun maatessa jalat auki hyrrä klitoriksella. En enää erota, että mikä on kipua ja mikä nautintoa. Tunnen edelleen kovimmat iskut kipuna, muuten vain nautin. Laukean monta kertaa. Laukean ensimmäistä kertaa koskaan siten, että kipua on samanaikaisesti läsnä. Aina aiemmin orgasmi on väistynyt kivun tieltä. Lopuksi Peikko viimeistelee piiskauksen hapsupiiskalla.

Keskustelimme jälkeenpäin leikistämme. Siitä, mitä siinä oli tapahtunut, ja miksi kykenin nauttimaan niin paljon. Piiskaus aloitettiin hellillä [sic] otteilla kunnolla lämmitellen. Kyseessä ei ollut kova rangaistuspiiskaus, vaan Peikolla oli halu fiilistellä pidempään ja varmasti myös hellemmin. Lisäksi piiskaus oli niin pitkä, että endorfiinit ehtivät lähteä kunnolla liikenteeseen, turruttivat kipua sekä toivat hyvän olon tunnetta. Tähänhän voisi tottua.

Sovittelen sängyllä makoillessamme Peikolle nahkakahleita käsiin, ja Peikko huokailee kyllästyneen näköisenä. Meistä kumpikaan ei tajua, mikä toisen roolissa kiinnostaa. Minulle pelkkä kahleiden laittaminen ranteisiin saan sydämen lyömään, hengityksen kiihtymään. Peikkoa kahleet omissa ranteissaan hymyilyttävät. Kiepautan Peikon vatsalleen sängylle ja kytken kahleet yhteen selän takaa. Samalla lailla kun ne minulla juuri hetki sitten olivat. Ei vaikutusta. Minussa ei tapahdu mitään, Peikossa ei tapahdu mitään. Minkäänlaista roolinvaihtoa tuskin on ainakaan vähään aikaan odotettavissa. Sen verran lujassa alistavan ja alistuvan ominaisuudet meissä istuvat.

Blondi: Jokin on toisin

Olemme leikkineet illalla kahdesti. Maistelleet muutaman GT:n. Paljon tonicia ja sitruunaa minulle. Aamulla nukumme poikkeuksellisen pitkään, heräämme vasta yhdeksältä. Paikkani ovat hellät ja väsyneet, ehkä vähän kipeätkin lähestyvistä kuukautisista.

Peikko lukitsee minut jaloillaan paikoilleen ja laittaa käden housuihini. Voihkin aluksi lievästä epämukavuudesta, pian jo jostain ihan muusta. Eikö olekin kivaa, kun mun ei tarvitse yhtään välittää, että onko sulla paikat hellinä vai ei? Kun sä olet mun, niin voin tehdä sulle mitä haluan. Eikö olisikin kiva, jos laittaisin hyrrän sun housuihin, ja sitten vaan maattaisiin tässä? Ai, sä pakkasitkin jo kaikki lelut reppuun. No, sitten en varmaan voi, kun ne ei ole enää käden ulottuvilla. 

Yritän selittää, että voin aivan hyvin hakea lelut repustani. Sun ei varmasti sitten enää tehnyt mieli, kun pakkasit ne pois. Ainoa asia mikä me otetaan repusta, on ne uudet klipsit. Saat ne nänneihin kotimatkaksi, niin sun on kiva pyöräillä kotiin. Tiedät, että kaikki näkee sun läpi. Saat pyöräillä posket punaisena. Ehkä joku sun tuttukin tulee vastaan. Ja sitten sä juttelet sen kanssa ihan normaalisti. Mutta tiedät koko ajan, mitä sulla on paidan alla. Ja kotona saat sitten leikkiä. Oletko sä jo laittanut sun tavarat valmiiksi? No, laitapa. Sitten laitat rintaliivit reppuun ja tulet niiden klipsien kanssa tänne. Ihan oikeastiko vai? No, oikeasti. Tänne nyt. Kädet selän taakse.

Peikko vetää paitani ylös rintojen yli. Ottaa nännin suuhunsa ja imee lujaa. Inahdan.  Klipsi kiinnittyy paikoilleen. Sama toistuu toiselle nännille. Olen niin kiihottunut, että valun. Peikko laskee hellästi paitani alas. Puristelee nännejä paidan läpi. Ja minä voihkin. Noin. Sitten kengät jalkaan. Täytyykö sulle sanoa jokainen vaatekappale erikseen. Noin, seuraavaksi sitten takki. Mahdatko sä edes löytää kotiin vai eksytkö sä matkalle?

Pyöräilemme alkumatkan yhdessä. Minä täysin omissa maailmoissani ja ajatuksissani. Posket punaisina. Hihitellen. Hieman vaivaantuneena. Katse maahan luotuna. Alistuneena. Paikkani tietävänä. En ole koskaan ilman rintaliivejä kodin ulkopuolella - olo olisi outo jo pelkästään ilman niitäkin. Pyöräily ilman liivejä klipsit nänneissä on intensiivinen, mutta ehdottoman miellyttävä kokemus. Jokainen töyssy tuntuu, ja klipsien välissä oleva painava ketju heilahtelee töyssyjen tahdissa. Katselen Peikkoa kulmieni alta vähän hämilläni. Emme ole koskaan tehneet mitään näin julkista. Vaikka tiedän, että oikeasti kukaan ei näe talvitakkini alta, mitä siellä on. Riittää, että tiedän itse. Tiemme eroavat. Moikka muru. Toivottavasti sä löydät kotiin…

Tämänpäiväisen kaltainen alistuminen olisi ollut minulle täysi mahdottomuus vielä jokin aika sitten. Pääni ei olisi taipunut sellaiseen. Että minut jätetään roikkumaan ilman orgasmia (no roikkumaan ja roikkumaan, olihan se luvassa kotona…). Ja marssitetaan kotiin klipsit nänneissä. Nounou. Ei käy. Nykyään pääni on alkanut toimia kuitenkin hieman toisin. Pidän enemmän ja enemmän käskytyksestä ja komentamisesta. Siitä, että minut laitetaan tekemään asioita. Ilman, että minulta kysytään. Ilman, että käskemiseen liittyy välttämättä mitään fyysistä ulottuvuutta tai ilman, että se liittyy suoraan pervokontekstiin. Olen viime aikoina masturboidessani korvannut mekaanisen, valmiiksi tuotetun pornon mielikuvalla. En ole mielikuvissa lainkaan hyvä, mutta jotain pääni sentään tuottaa. Se tuottaa eteeni Peikon, joka katselee minua leikkimässä itseni kanssa. Joka käskee ja vaatii ja laittaa minut tekemään asioita, joita en vähän aikaa sitten voinut kuvitellakaan tekeväni. Koskaan. Jokin on muuttunut. 

Blondi: Pilviä katossa

Olemme pitkään jutelleet Peikon kanssa siitä, että olisi kiva saada koukku kattooni leikkimistä varten. Olen pohdiskellut ja miettinyt asiaa. Peikko on vitsaillut, että mahtaako luonteeni ja asuntoni fengshui kestää sitä, että puukattoon porataan isohko reikä. Päätimme kokeilla ja ottaa riskin.

Asun vanhassa talossa, jonka alkuperäinen betonikatto on päällystetty puupaneelilla jonkun entisen asukkaan toimesta. Paneeli katossa aiheuttaa itsessään ongelmia poraamiselle. Miten helppoa olisi vain porata reikä suoraan kattoon. En tajua rakentamisesta juuri mitään, mutta tiedän mitä koolaus tarkoittaa. Meistä kumpikaan ei tiennyt, miten koolaus paneelin alla on tehty. Minkä verran paneelin ja betonikaton välissä on tyhjää. Miten koolaukset katossa kulkevat. Paneelissa ei ole nauloja, joista koolausten paikat olisi voinut päätellä. Lisäksi vanhoja rakenteita poratessa on aina vähän tuurista kiinni, että ottaako poran terä kiinni betonin raudoitukseen vai meneekö terä ensimmäisellä yrittämällä sinne minne sen pitääkin.

Päivä 1, tiistai

Ruuvasimme ensin kattolampun irti. Sieltä paljastui pieni reikä. Reiästä näki kuitenkin, että katon ja paneelin välissä on noin 5 cm tyhjää tilaa. Seuraavaksi metallinen mittanauha reiästä sisälle ja sen liikuttelua edestakaisin, jotta koolausten paikat saadaan selville. Peikko arveli, että onnistui laskemaan koolausten paikat oikein.

Merkitsimme koukun paikan kattoon. Poraan oli ostettu valmiiksi pyöreä terä (Tähän Peikko kommentoi, että onko muunlaisiakin teriä olemassa. Haa haa. Mutta siis sellainen pyöreä terä, jolla saa puusta kauniita pyöreitä kappaleita porattua pois). Peikko aloitti poraamisen pienimmällä mahdollisemmalla terällä, jotta kattopaneelista tuhoutuisi mahdollisimman pieni pala. Paneelin reikä tuli porattua menestyksekkäästi eikä näyttänyt kovin pahalta silmissäni. Seuraavaksi oli aika vaihtaa poraan normaali terä ja aloittaa varsinainen betonikaton poraus.

Ja minä inhoan poraamista. Inhoan ääntä, jota porakone pitää. Inhoan sitä, kun poranterä rikkoo pysyvästi kauniita pintoja. Ja inhoan pölyä, jota poraamisesta tulee. Koska porattavana oli sekä puuta että betonia, oli makuuhuone täynnä sekä puu- että betonipölyä. Hengitin syvään, yritin kestää ja toivoa, että poran terä ei osuisi raudoitukseen.

Betonikaton poraaminen lähti nätisti käyntiin. Kunnes… Poran terä osui katon raudoitukseen. Totta kai. Kattopaneelistani puuttui pyöreä n. 2 cm halkaisijaltaan oleva palanen. Turhaan. Jos halusin saada koukun kattooni, vuorossa olisi vielä toisen reiän tekeminen. Ilman, että taaskaan tiedettäisiin, osuisiko poranterä raudoitukseen. Laskimme, että jos poraamme läheltä jo porattua reikää, ei raudoitus voi olla aivan vieressä. Toinen kierros ensin puupölyä ja sitten betonipölyä. Ja tällä kertaa terä upposi riittävän syvälle betoniin.

Seuraava ongelma. Koska koukku täytyy kiinnittää paikalla jakoavaimella, niin mistä löytää avain, joka mahtuu kattojen väliin pienestä reiästä. Ja mahtumisen lisäksi sillä jakoavaimella pitäisi vielä pystyä kiristämään jotain. Täytyykö jakoavaimessa olla taitettu varsi, jonkunlainen vipuvarsi vai millainen sen täytyy olla? Yritin leikkiä reipasta, ja olla niin kuin katossa ei olisi mitään, mikä ei sinne kuulu. Eli 2 kpl reikiä. Peikko lupasi kysyä työpaikkansa teknisiltä ihmisiltä, miten koukun saisi kiristettyä paikoilleen.

Päivä 2, perjantai

Kahden päivän maailmalopun meiningin, itkun ja hammastenkiristyksen jälkeen tapasimme Peikon kanssa kaupungilla. Peikko kertoi innoissaan, miten koukun saisi kiristettyä muutamalla kätevällä kikalla. Kävimme Claes Ohlsonilla shoppailemassa sopivan jakoavaimen sekä sulkurenkaan varsinaiseen koukkuun. Sulkurenkaasta köydet tai muut kiinnittimet saisi kätevästi ja nopeasti roikkumaan käyttöä varten. Löysin kaupasta lisäksi kauniin valkoisen pilven, joka oli kai alun perin jonkinmoinen lasten naulakonnuppi. Päässäni syntyi idea, että peittäisin pilvellä katossani olevan ylimääräisen reiän.

Asentelin pilven peittämään katon pahoinpitelyn ja oli erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Vielä vähän valkoista maalia peittämään poraamisesta tulleen puunvärisen alueen paneelissa ja pyöröterän tekemän mustan jäljen. Minäkö tarkka? Hah. Maalaus jäi pensselien ja maalin puutteessa vielä tekemättä, mutta tiedän, että lopputuloksesta tulee hyvä. 

Päivä 3, lauantai

Peikko tuli asentelemaan koukun valmiiksi. Naps naps, koukku vasaralla sisälle. Mutta koukku ei menekään sille porattuun reikään. Käyttämämme poranterä on liian pieni. Peikko huomaa, että alan olla melkoisen epätoivoinen. Onneksi kello on vielä sen verran vähän, että sopivankokoisen poranterän saa haettua kaupasta. Peikko polkee kaupungille. Minä hengittelen syvään ja yritän vakuuttaa itselleni, että kaikki menee hyvin. Maailma ei kaadu muutamaan reikään katossa. Kai? Eihän?

Peikko tulee kaupungilta. Vielä kerran. Lisää poraamista ja pölyä. Ja sitten koukun paikoilleen kiristys. Joka onnistui aivan nappiin!

Sanoin Peikolle, että haluan siivota makuuhuoneen rauhassa. Imuroida, pyyhkiä pölyt, vaihtaa puhtaat petivaatteet pölyisten tilalle. Tuulettaa. Pölyinen Peikko lähti suihkuun, ja minä jäin siivoamaan. Vetelen makuuhuoneeseen ekopesuaineella appelsiinin ja laventelin tuoksua.

Toteamme kumpikin hymyssä suin, että hieno tuli. Koukku, josta olemme pitkään haaveilleet. Koukku tarjoaa monenlaisia lisämahdollisuuksia leikkiin. Lisämahdollisuuksia tuli testattua vielä samana iltapäivänä. Hellittelimme sohvalla ja nautimme läheisyydestä. Tunsin pian, miten Peikon käsi hakeutui silittämään kasvojani. Aloin vajota. Kuulin Peikon sanovan. Uhkaavan. Lupaavan. Että saisin tällä kertaa poikkeuksellisen kovaa käsittelyä. Seuraavaksi roikuinkin jo kattokoukussa kädet pään yli sidottuna. Peikko nautiskeli, kun en päässyt mihinkään karkuun enkä pystynyt suojaamaan käsillä itseäni. Olin kokonaan käytettävissä. Päästä varpaisiin. Yritin pyöriä, vääntyä ja käännellä. Turhaan. Jossain vaiheessa päädyin koukusta nätisti sidottuna pakettina sängylle. Ja leikki jatkui. Sillä seurauksella, että olo on tätä kirjoittaessa melko lailla katujyrän alle jäänyt.

Peikko vitsailee ja kyselee, että miten aion selittää koukun katossa perheelleni ja ystävilleni. En usko, että kukaan tulee siitä kovinkaan paljon kyselemään. Koukku on makuuhuoneessa, jossa kylässä kävijät eivät juuri oleile. Lähipiirini tietään harrastuksestani, joten he eivät asiaa ihmettele. Muille voin syöttää tarvittaessa pajunköyttä kukka-amppelista tai nyrkkeilysäkistä. Koukku olisi helppo naamioida, mutta minua ei oikeastaan kiinnosta. Se muistuttaa mukavasti arjessani siitä, kuka ja mikä minä olen.

PS. Tunnen tällä hetkellä hieman huonoa omaatuntoa siitä, että tuotan blogiin tekstejä melkoisella tahdilla. Niin paljon, että niitä on aina useampi odottamassa. Etenkin kun Peikkoa ei kirjoituta tällä hetkellä. Hänellä on paljon aiheita ja tekstiaihioita muhimassa, mutta inspiraatio antaa odottaa itseään. Ajattelen hyvin vahvasti, että blogi on Peikon, koska hän on aloittanut sen. Ja nyt minä omin sen teksteilläni. Peikko kuitenkin vakuuttelee, että huoleni on turhaa. Hän pitää siitä, että jäsennän maailmaa kirjoittamalla, ja rohkaisee minua kirjoittamaan niin paljon kuin ikinä haluan. Kiitos Peikko-kulta!