Blondi: Lamaannuttava pelko

Pelkään. Pelkään tällä hetkellä niin paljon, että en pysty kunnolla hengittämään. Pelkään, huolehdin, murehdin.

Peikko on valitellut koko syksyn vatsaansa. Joka on usein kipeä ja ärtynyt. Hän on käynyt asian tiimoilta kerran lääkärissä, kävi tänään toisen. ”Ei siellä varmasti mitään ole, mutta tähystetään sun vatsa varmuuden vuoksi. Ehkä joku orastava vatsahaava.” Tähystys on huomenna aamulla.

Minä olen aina pelännyt. Että minulle itselleni tapahtuu jotain. Että sairastun rintasyöpään. Että sairastun johonkin muuhun vakavaan sairauteen. Tarkkailen itseäni ja mahdollisia oireita. Nyt mä hikoilen aika paljon, voisikohan tämä olla sitä? Nyt musta tuntuu tältä, onkohan se tuota? Tuntuuko mun pää tänään? Tuntuu. Onko se sellainen migreenituntu vai joku muu olo? Tuntuuko mun niskassa tänään? Onko kipua? Säteileekö se? Ovatko sormet puutuneet? Entä alaselkä? Miltä se tuntuu tänään? Tuleekohan se koskaan kestämään joogaa? Uskallanko mä tehdä sen liikkeen, etten mä mene rikki? Onko tämä nyt psykosomaattista kipua vai tuntuuko musta oikeasti tältä? Entä jos mä kuitenkin vaan kuvittelen?

Pienenä pelkäsin, että äitini kuolee. Vielä lukioikäisenä ajattelin, että en kestä, jos äiti kuolee, että menen perässä. Käytin tämän murehtimiseen paljon aikaa ja energiaa. Nyt kun äiti on jo reilusti seniori, tiedän, että hän oikeasti kuolee joskus eikä asia ahdista minua enää.

Kun veljeni lapset olivat pieniä, pelkäsin, että veljelleni tai hänen vaimolleen sattuu jotain. Että lapset jäävät ilman vanhempia. Pelkään, että veljeni lapsille tapahtuu jotain. Että he jäävät auton alle. Kuolevat onnettomuudessa. Tai sairastuvat vakavasti. Lapsia kuolee koko ajan. Ja sairastuu.

En juuri lue tiedotusvälineistä katastrofiuutisia. Minun ei tarvitse, koska oma mieleni tuottaa jatkuvaa virtaa mahdollisia katastrofeja eteeni.

Pelkään eniten sitä, että Peikolle tapahtuu jotain pahaa. Että hän sairastuu ja kuolee. Tai jää pyörän kanssa auton alle. Olen aivan vakuuttunut siitä, että Peikko tulee joskus sairastumaan vakavasti. Koska hänellä on ollut niin paljon surua. Suru ei ole päässyt ulos, joten se tulee joskus kehosta ulos. Sairautena.

Pelkään, pelkään, pelkään. En aina, mutta usein.

Mutta tälle löytyy onneksi ihan nimikin. Yleinen ahdistuneisuushäiriö. Voisin valita, että söisin jatkuvasti mielialalääkkeitä. Lääkkeet ovat tehokkaita, ja kun syön niitä, en murehdi enkä pelkää. Ero on todella selvä. Kun syön lääkkeitä, minulla on aina kivaa. Lääke ei minulla latista positiivisia tunteita, mutta blokkaa ahdistusajatukset ja murehtimiset pois. Olen kuitenkin valinnut, että olen mieluummin ilman. Useastakin syystä. Tärkein syy on varmasti se, että useimmiten pärjään ilman eikä pelko ja huoli rajoita liiaksi elämääni. Minut tunnetaan superpositiivisena ja yltiöoptimistisena ihmisenä – hyvin pitkälti niitä olenkin. Ihan aidosti. Mutta sitten on tämä toinen puoli, joka vie välillä voimia.

Olen onneksi diagnoosini kanssa hyvin sinut, ja enimmäkseen tulemme ihan hyvin toimeen. Kykenen sanottamaan olojani ja tunteitani niin hyvin, että usein pelko on päällä vain hetken. Voin päättää tönäistä sen syrjään ja olla välittämättä siitä. Sitten on välillä näitä hetkiä, jolloin pelko tuntuu ylitsepääsemättömältä. Vatsahaavaepäily muuttuu mielessäni joksikin tappavaksi. Kauhuskenaarioksi. Syöväksi. Tiedän, että lääkekaapissa on sellaisia täsmävaikuttavia pillereitä. Niitä kun nyt ottaisin puolikkaan, niin en pelkäisi. Olisi helpompi hengittää. Olen viimeksi ottanut sellaisen pillerin nelisen vuotta sitten tilanteessa jossa minulla ei ollut vaihtoehtoa. Tänään on, joten jätän ottamatta.

Näen, että Peikkokin pelkää. Käy mielessään läpi asioita. Yritän pysyä rauhallisena. Mä en kulta kestä, jos sulle tapahtuisi jotain. Sun täytyy pysyä terveenä. Sun täytyy aina olla mun. Haluaisin tsempata ja sanoa, että sä pärjäät kyllä – kaikki on varmasti hyvin. Mutta kun pelkään.

PS. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tähystys tehtiin, eikä mitään löytynyt. Koepala otettiin ja tutkittiin, eikä mikään ollut vialla. Myös vatsa voi nykyään paremmin, kun ei Peikonkaan tarvitse enää miettiä, mitä siellä saattaisi olla.