sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Lokerot minussa

Ihanainen Pikkusisko kirjoitti BDSM-baarin kolumnissaan lokeroinnista, rooleista ja määrittelystä ajatuksia herättävän postauksen. jota on pakko hieman jatkaa.

Ihminen on aina olemassa toisen ihmisen kautta, halusimme tai emme. Pieni lapsi ei hahmota olemassaoloaan itsenäisenä olentona, vaan säätelee itseään äitinsä kautta. Peilisolut, kiintymyssuhdeteoria, mentalisaatio - you name it… rakkaalla lapsella on monta nimeä. Pääasia on kuitenkin, että kukaan meistä ei elä tyhjiössä, vaan olemme olemassa aina toisten ihmisten kautta. Myös me aikuiset. Tyhjiössä ilman muita ihmisiä ihmislapsi kuolee, samoin kävisi varmasti monelle aikuisellekin.

Näin ollen myös ihmisen tapa olla on suhteessa muihin ihmisiin. Vaikka meillä kaikilla on tietty perusluonne – ominaisuudet, olemme kuitenkin aina erilaisia eri ihmisten kanssa. Samoin eri ihmiset nostavat meissä pintaan erilaisia rooleja, käyttäymismalleja ja tapoja olla. Ihminen ei koskaan ole vakio, vaan hän on aina olemassa jonkun suhteen kautta. Tietysti tylsää tässä individualismia ihannoivassa yhteiskunnassa, jossa on kunnia-asia pärjätä yksin, mutta näin se nyt vaan menee.

Edellisestä on helppo johtaa, että me kaikki olemme seksuaalisia olentoja/pervoja suhteessa toisiin seksuaalisiin olentoihin – kulloiseenkin tai kulloisiinkin vastakappaleisiin. Meillä kaikilla on oma peruspervoutemme, mutta se muuttuu, jalostuu ja muovautuu aina kulloisenkin vastakappaleemme/vastakappaleidemme mukaan.

Mistä sitten johtuu tarve lokeroida itseään ja muita? Kun puhutaan kuitenkin seksuaalisesta marginaaliryhmästä, auttaa lokerointi löytämään paremmin niitä vastakappaleita. Mä tykkään tästä, tästä ja tuosta, mutta en tuosta. Mistä sä tykkään? Kun mennään erilaisille pervopalstoille ja -foorumeille, jotka perustuvat siihen, että ihmisellä on profiili, on lokerointi käytännössä katsoen tehty ja lukkoonlyöty. Lokeroinnin heikkous on siinä, että sitä on myöhemmin lähes mahdotonta muuttaa. Se mikä alussa palveli tarkoitustaan, on muuttunut rasitteeksi. 

Mielestäni lokerointi tai ehkä pikemminkin määrittely on tarpeellista tai olennaista myös siinä kohtaa, kun omaa pervoidentiteettiä on vasta hakemassa. Kun ei vielä oikein tiedä, kuka minä olen. Kun vasta aavistelee, ehkä ensimmäisen kerran uskaltaa kokeilla. Aloittelevaa pervoa määrittely saattaa auttaa. Tai lähinnä määrittelyn mukana tulevat termit. Ai toikin on tuollainen? Alistuva. Masokisti. Fetisisti. Helpotus siitä, että ei olekaan yksin. Että on löytänyt kaltaisensa. Oman viiteryhmänsä. Heimon. 

Ihmisellä on sisäänkirjoitettu tarve määritellä itsensä – meistä kukaan ei ole määrittelyistä vapaa. Kun tapaamme uuden ihmisen ensimmäistä kertaa, teemme ihmiseen liittyen ison joukon erilaisia määrittelyitä. Yleisin määrittely lienee sukupuoli mies/nainen –akselilla. Jos kriteerit eivät täyty, seuraa usein hämmennys. Ei mies, ei nainen, jotain muuta, mitä? Seuraavaksi yleisimmät määrittelyt teemme ikävä kyllä vartalon muodon ja iän mukaan. Saa olla eri mieltä. Kun ihmiseen tutustuu paremmin, menettävät nämä määrittelyt usein merkityksensä. Harva meistä miettii aktiivisesti omien ystäviensä sukupuolta, ikää tai ruumiinrakennetta.

Samoin käy usein myös pervodentiteetille. Kun on jollain tavalla hahmottanut, että minä olen tämä ja tätä minä haluan, muuttuu määrittely merkityksettömäksi – etenkin, jos mukana kuvioissa on vakituinen kumppani. Seuranhaun aktivoituessa määritellyn tarvekin aktivoituu.

Olen itsekin pervoidentiteettini löytymisen alkumetreillä lokeroinut itseni hyvin tiukasti. Minä olen alistuva nainen ja sillä selvä. Helppoa ja yksinkertaista. Matkan varrella roolit ovat kuitenkin muotoutuneet  ja hioutuneet edelleen, rajat siirtyneet ja pervoilusta on tullut elämäntapa ja toimintaa, joka usein määrittyy suhteessa vastakappaleeseen. Peikolle tulen aina olemaan alistuva nainen. Olen totta kai paljon muutakin. Tällä hetkellä enimmäkseen jotain muuta. Elämänkumppani, rakastettu, lapsen äitipuoli. Tällä hetkellä alistuvuuteni on melko lailla piilossa. Se on totta kai aina läsnä minun ja Peikon seksissä, mutta usein hyvin hienovaraisena pohjavireenä. Että kysyn aina luvan laukeamiseen, vaikka harrastaisimme miten vaniljaista seksiä tahansa. Että en koskaan runkkaa ilman lupaa. Että Peikolla on aina oikeus seksiin kanssani. Tällaisia. Näistä muodostuu minun alistumiseni kulmakivi. En tiedä, miten asia olisi, jos minulla olisi muita miespuolisia leikkikavereita. Mikä olisi minun juttuni silloin?

Suhteessa naisiin olenkin jo jotain ihan muuta. Aktiivinen aloitteentekijä. Paskadomme. Tykkään nöyryyttää. Puhua rumia. Koskea. Silitellä. Helliä. Nauttia pehmeästä ihosta – yhtä pehmeästä kuin omanikin. Suhteessa naisiin en ole määriteltävissä –mielenkiinnon kohteet riippuvat aina vastakappaleesta.

Pikkusisko puhui adjektiiveista ja verbeistä substantiivien sijaan. Ihminen on sitä, mitä hän tuntee ja mitä hän tekee. Minulle adjektiivit ovat aina olleet haastavia, koska en oikeasti tiedä, millainen pohjimmiltani olen. Olen kameleontti, joka mukautuu aina joukkoon. Voin olla juuri sitä, mitä minun missäkin kontekstissa halutaan olevan. Ulospäinsuuntautunut, supersosiaalinen tunnelmankohottaja. Vetäytyvä, sisäänpäin kääntyvä tarkkailija. Joukon viihdyttäjä. Realisti, joka on jalat maassa ja auttaa muitakin maadoittamaan itsensä tähän todellisuuteen. Empaattinen kuuntelija. Tiukka ammattilainen, jota muiden tunteet eivät hetkauta. Porukan älykkö. Tahallaan tyhmä kyseenalaistaja, joka ikään kuin ei ymmärrä. Adjektiivien kautta määrittely on lähes mahdotonta, koska voin olla mitä tahansa. Kaikki riippuu vastapelurista ja omasta fiiliksestäni. Sekä siitä, että aktivoituuko ulkopuolisuuden tunnelukkoni. Kanssapervojen tai oikein hyvien ystävien kanssa se on usein hiljaa, muiden kanssa en koskaan tiedä, mistä skeemamoodista itseni milloinkin löydän. 

En myöskään koskaan tiedä, miten muut minut näkevät. Siksi tulkinta saattaakin yllättää. Olimme Peikon kanssa mukana haastateltavina Imagen pervoaihessa artikkelissa. Mietin haastattelun jälkeen, että olin varmasti puhunut liikaa enkä ollut saanut itseäni ilmaistua selkeästi. Kunnes sain artikkelin luettavaksi ennen julkaisua.

Kas tässä toimittajan näkemys: Peikon avovaimo Blondi on analyyttinen ja aavistuksen varautunut nainen, jonka voisi kuvitella helposti humanistisen tiedekunnan käytäville.

Ai, tällainenko mä olinkin tänään?

2 kommenttia:

  1. Ihana blondi, upea teksti! <3

    Minä pidän adjektiiveista juuri siksi, että niitä voi liittää itseensä tarpeen mukaan, eikä tarvitse murehtia miten ne sopivat yhteen. Niihin ei ole pakko sitoutua, vaan itseensä voi liittää huoletta jopa täysiä päinvastaisuuksia. Tietysti lokeroillekin on silti aikansa ja paikkansa, niissä on vain aina se vaara, että joutuu kantamaan muiden sille nimelle antamia adjektiiveja omiensa päällä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos muru kehuista :). Ehkä lokeroitakin voisi ajatella sellaisina koottavina ominaisuuksina? Vähän niin kuin legopalikoita. Tänään mä otan tuon, tuon ja tuon ja vielä tuon, mutta tuon mä jätänkin kotiin. Katsellaan sitä sitten ensi viikolla. Tai ehkä mä luovun siitä toistaiseksi kokonaan.

    //blondi

    VastaaPoista