Blondi: Onko mulla lupa haluta vaniljamiestä?

Otsikosta huolimatta en ole kääntymässä vanijaksi - pois se minusta. Tarkoitukseni on kirjoittaa siitä hämmästyttävästä tunteesta, kun huomaa haluavansa vaniljamiestä.

Olin avioliittoni loputtua lievästi ihastunut yhteen hyvään ystävääni - käytettäköön hänestä nimitystä vaniljamies. Mies ei ollut liittooni päättymisen syy eikä seuraus. Olemme tunteneet vuosia, itkeneet ja nauraneet yhdessä. Avautuneet, puhuneet, jakaneet elämän iloja ja suruja, kasvukipuja, ihmisenä olemista. Olleet paljon fyysisesti lähekkäin. Halanneet. Olleet kuten ystävät ovat.

Ystävyyden lisäksi välillämme on ollut kaikki tuntemamme vuodet vahva fyysinen kipinä. Molemminpuoleinen. Sellainen, joka sai minulta välillä jalat pettämään alta - etenkään kun entisessä liitossa seksi ei toiminut eikä sitä ollut. Käytin aina välillä aikaa haaveiluun. Miltä tuntuisi harrastaa seksiä tuon miehen kanssa? Miltä tuntuisi suudella häntä? Antaa koskea ja koskea takaisin.

Erään kerran tullessamme kotiin yhteiseltä matkalta aamuyön väsyneinä tunteina, suutelin häntä. Halasimme, kuten olisimme tehneet normaalistikin, mutta halaus päättyi pitkään suudelmaan.

Tuon tapahtuman jälkeen alkoi muutaman kuukauden keskustelu siitä, pitäisikö meidän harrastaa seksiä keskenämme. Pallottelimme asiaa edes takaisin, vaikka kumpikin meistä oli päätöksensä tehnyt. Erään kerran sitten marssimme yhdessä hotelliin. Vitsailimme huoneeseen astuessamme, että ainahan voi lukea kirjaa ja katsoa telkkaria, jos homma välillämme ei toimi ja jos kemiat eivät pelaakaan seksissä. Viidessä minuutissa vaniljamies oli kuitenkin jo riisunut vaatteeni, kaatanut minut sänkyyn ja oli sisälläni.

Harrastimme seksiä koko illan. En edes muista, kuinka monta kertaa. Vapautunutta, iloista, nauruntäyttämää seksiä. Parasta seksiä, jota olin siihen mennessä koskaan saanut. Nautinko? Nautin totta kai, koska en muusta tiennyt.

Teimme saman uudestaan muutaman kerran ja sitten tapasinkin Peikon. Ja olihan siinä iso kasa niitä muitakin säätöjä. Onneksi seksi ei kuitenkaan pilannut hyvää ystävyyttä. Kävimme suoraa keskustelua asiasta, ja totesimme vaniljamiehen kanssa, että totta kai ystävyys on ja pysyy.

Kului pari vuotta. Näimme paljon töiden merkeissä, enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Siis sisälläni. Mies, jota olin aikaisemmin halunnut, ei herättänyt minussa minkäänlaisia seksuaalisia tunteita. Hyvä ystävä hän oli kuitenkin.

Kunnes taas erään kerran pari kuukautta sitten. Sama vanha sähkö palasi. Olin niin hämilläni tapahtuneesta, että kerroin siitä Peikolle. Enhän mä olen meidän suhteen aikana koskaan halunnut muita miehiä, vaikka mulla olisi ollutkin lupa, mutta nyt mä tunsin taas sen saman. Sen sähkön. Niin outoa.

Tällä viikolla kävi taas samoin. Istuimme vaniljamiehen kanssa vierekkäin töitä tehden ja tunsin vatsanpohjassa tutun imun. Minun oli pakko ottaa asia puheeksi miehen kanssa. Mua hämää tämä, koska tätä ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Onko sulla tämä sama?

Koen jostain syystä vaniljamiehen haluamisesta äärettömän huonoa omaatuntoa. Enkä pääse kiinni siihen, että miksi. Haluanhan minä myös joskus muita pervomiehiä kuin Peikkoa. Ja naisia. Ja keskustelemme Peikon kanssa haluistani myös täysin avoimesti. Peikko haluaa muita ihmisiä ja myös toteuttaa itseään heidän kanssaan. Minulla on lupa samaan.

Mutta jotenkin tämän tunnustaminen itselleni ja Peikolla on haastavaa potenssiin tuhat. Koska mies on täysin vanilja. Tiedän, että en tule koskaan tekemään mitään hänen kanssaan, koska no, vaniljaseksi ei edelleenkään kiinnosta. Koska en saisi siitä juuri mitään. Koska asiassa on kymmeniä muita muuttujia, miksi jättäisin seksin nykyään väliin. Mutta silti, se tunne on. Ei läheskään aina kohdatessamme, mutta joinain hetkinä. Ehkä en problematisoi asiaa tämän enempää ja totean vaan tyynesti, että sattuuhan sitä. Pervollekin.

Peikko pukeutuu kravattiin

Olen muutamaan otteeseen ottanut 50 Shades of Grey -kirjan käteeni ja yrittänyt aloittaa lukemisen. En ole koskaan jaksanut lukea BDSM-aiheista fiktiota, en edes lyhyitä novelleja, eikä se nytkään onnistunut. Taidan yleensäkin lukea kirjoista puolet useammin etusivun kuin viimeisen. Jos kirja ei kolahda, niin en kuluta siihen aikaani.

Turun Baletti sai kutsun radiohaastatteluun liittyen mm. teemoihin onko 50 Shades näkynyt uusien innostuneiden/kyselyiden määrissä ja miten koemme leffan antaman kuvan BDSM:stä. Ilmoittauduin mukaan lähinnä siltä pohjalta, että pidän uusien infoa ja näin ollen kohtaan monia uusia ja innokkaita harrastajia sekä lisäksi seuraan aktiivisesti skenen tapahtumia. Lupasin myös haastattelijalle katsoa elokuvan ennen haastattelua, jotta voisin osallistua täysipainoisemmin hänen teemoihinsa.

Ennakko-odotukseni ovat pilanneet muutaman hyvän elokuvan minussa. Vahvimmin tulee mieleeni elokuva Inception, jonka unimaailma sai jo ajatuksellaan minut polvilleen. Ekan trailerin nähtyäni olin aivan myyty, nyt on tulossa jotain mykistävää. Niinhän sieltä tulikin, mutta kun rimani oli jo kuukausia nostettu ennätyskorkeuteen, niin alitukseksihan se vaihtui. Hyvin tyypillistä minulle. Nyt toivon, että pidän pintani American Sniperin suhteen. Onneksi riman alitus toimii myös toiseen suuntaan. Koska en odottanut 50 Shades elokuvalta juurikaan mitään, niin huomasinkin yllättyväni, positiivisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pidin elokuvasta, mutta positiivinen yllätys on aina positiivinen.

Puolen tunnin kohdalla koin vahvan deja vu -elämyksen. Ikään kuin katsoisin unelmien poikamiestä sekoitettuna Twilightiin. Suuria tunteita, joiden kohteena on suuri tuntematon. Ihastumista kuoreen, jonka takana toivotaan olevan juuri sen unelmien prinssin tai subin. Tarinan pohja rikkaasta miehestä ja ujosta tytöstä ei voi olla toimimatta massoihin. Varsinkin kun Ana ei tunnu millään ymmärtävän, millainen namu häntä jahtaakaan.

Minä annan isot propsit Herra Greylle. Hänhän on monella tasolla todellinen Herra ja kommunikaation mestari. Hän kertoo suoraan kaartelematta mitä on, mistä pitää ja millaisia sääntöjä hänellä on subinsa suhteen. Minua erityisesti leffassa lämmitti ajatus, että subin kanssa ei nukuta. Ana ei saanut siimaa. Grey myös todella reilusti, suoraan ja kaartelematta toi säännöt Anan luettavaksi. Grey näytti myös, miten todellinen Herra toimii neuvotellessa säännöistä. Hän kuunteli toista, reflektoi, teki myönnytyksiä ilman että Herran arvovalta tästä olisi murtunut. Varsin esimerkillistä toimintaa. Kuinka moni meistä tosi elämän Herroista pystyy samaan?

Pidin myös siitä, että Grey ei vienyt Anaansa suoraan syvälle leikkihuoneeseensa, vaan yritti haistella kevyemmin, olisiko naisessa tarpeeksi ainesta. Pientä sitomista, kiusimista, avokämmentä jolla saatiin Anan posket ja takamus lämpimäksi ja ilmeisesti vatsanpohjakin vähän kutisemaan. Itse elin tässä kohtaan vahvasti uskossa, että Ana olisi vähän ollut kallellaan alistuvaan suuntaan, mutta kyseessä taisi kuitenkin olla ainoastaan vahva miellyttämisenhalu, jolla ainoastaan haluttiin pitää ihastus lähellä ja toivoa, että jotain yhteistä vaaleanpunaista vielä löytyisi.

Vaikka kuinka propseja Greylle annoin, niin lopultahan sekin pajatso tyhjeni. Anan annettua tyhjiä signaaleja, herra Grey ylitti sopimattoman rajan ja molemmille selkisi, että rakkaus ja subi ei nyt kulje samassa paketissa. Varmaan loppujen lopuksi melko tuttu tarina monille.

Kovasti on BDSM-piireissä kritisoitu leffan antamaa kuvaa. Se mitä Grey loppujen lopuksi teki, oli ehdottoman väärin, enkä sellaista soisi kenellekään. Mutta jos mietin hetken, millainen tarina olisikaan ollut, jos Ana olisi ollut viaton kokematon subi. Hänhän olisi pääsyt maailmaan, josta me muut emme voisi olla muuta kuin kateellisia.

Elokuvat ovat viihdettä. Elokuvien on tarkoitus tehdä rahaa ja luoda huokailevia katseita. Luulen, että tässä 50 Shades onnistuu täydellisesti. Se että joku jaksaa narista, että elokuva antaa ihan väärän kuvan BDSM:stä tai mikrotasolla pohtia, että Greyn tekemä solmu saattaisi oikeasti olla vaarallinen Analle, niin hohhoijaa. Onhan maailma täynnä elokuvia tehtynä erilaisille oikean maailman teemoille kuten vaikka autourheilu, Amerikan presidentti tai poliisityö. Nyt jos alkaisin pilkkua nussien katsoa vaikka poliisisarjoja ja pohtia, että miten ihmeessä törmäävä auto lentää useasti törmättävän auton yli tehden vielä 180 astetta ilmassa ja räjähtäen osuessaan maahan. Jos vastaavien syiden takia arvostelisi kaikki elokuvat, niin hyviä tai edes katsottavia olisi melko vähän. Mieluummin löysään vähän olematonta kravattiani ja nautin viihteestä.

Rumilla sanoilla syvemmälle

Olen ymmärtääkseni melko innokas keskustelemaan. Sanon hanakasti mielipiteeni - välillä liiankin. Joskus aikaisemmin välttelin ikävistä asioista puhumista, mutta nykyään uskon, että avoimesti ja rohkeasti puhumalla saa isoja asioita tapahtumaan.

Olen aina leikkiessäni osannut käskyttää. Ota käsillä kiinni nilkoistasi! Ja huomannut, että auktoriteettini toimii. Useasti tahallani haluan ajaa vastakappaleen tilanteeseen, jossa käskyni saattaa hänen mielessään unohtua. Jos pientä herpaantumista tapahtuu, niin tiukka komento "KÄDET!", ovat palauttaneet kädet tiukasti nilkkojen ympärille. Ja vaikka komennossani on huutomerkki perässä, niin en koskaan korota äätäni. Huutaminen on heikoille.

Joskus kun D-kupla on oikein vahvana, saatan puhua muutakin. Jos nyt kirjoittaisin tähän hellittelysanoja, joita käytän kuplassa ollessani, saattaisit purskahtaa nauruun. Mutta voin vannoa, että siellä kuplassa ne toimivat. Ne toimivat jopa välillä niin hyvin, että olen leikilläni sanonut blondilleni nappaavan jonkun fantasiakirjan (joita blondi inhoaa) kirjahyllystä ja lukevani sanoja siitä. Blondi toki kuulee ja ymmärtää joka sanan samalla hetkellä, kun ne porautuvat hänen korviensa väliin ja samalla painavat hänet tiukemmin kuplansa sisään, mutta välillä tuntuu että sanoilla ei niinkään ole väliä vaan sillä, että puhun.

Jos olen itse tiukasti kuplassani, ne hyvin "rumat" ja sillä hetkellä niin kauniit sanat tulevat suustani kuin tyhjää vaan, helposti. Jokainen sana painaa blondin tiukemmalle ja syvemmälle. Joskus tätä sanallista nöyryyttämistä panostan vielä sylkäisyllä naamalle, ja joskus se sylki jopa lentää ihan refleksiomaisesti. Jos näin tapahtuu, niin saatan säikähtää itseäni ja kuplaani. Kuinka syvälle olenkaan menossa? No, tästä ehkä oma blogiteksti joskus.

Halumme ja tekomme ovat muuttuneet viime aikoina. Kipu on jäänyt pitkälti kokonaan pois, vaikka se oli joskus kovin iso osa meitä. Tilalle ovat pyrkimässä ja jo tulleet sanat ja mind fuck -osasto. Vaikka nautin kivun tuottamisesta, niin pääni vaati yhteisen halun. Jos tiedän, että se ei ole toisen juttu, niin enpä minäkään siitä mitään saa - en vaikka voin sen silti halutessani ottaa. Mutta onneksi piiskakäsi ei kuitenkaan ole päässyt ihan surkastumaan.

Mutta ne sanat. Helpot "hellittelyt" jotka upottavat blondin syvämmelle. Sanat jotka saavat hänet kiemurtelemaan otteessani. Miten ne voivatkaan olla myös niin vaikeita sanoa. Todella kadehdin niitä, joilta sanat tulevat kuin tyhjää vain. Vinkkejä kenelläkään? Huomaan, että jokin primitiivinen blokki tulee nimittelyssäkin vastaan, kun rakastaa toista. Olenkin huomannut, että jonkun toisen kuin oman rakkaan nimittely on helpompaa. Mutta sitähän minä kuitenkin haluan, blondin joka nauttii otteessani.

Haluan oppia ja kehittyä tässä nimittelyssä. Tiedän olevani kovin ankara itselleni, ja jos se suustani tuleva sana ei kuulosta aidolta, vaan väkisin pykätyltä, tunnen epäonnistuneeni. Siinä on melkoinen ero, saako rankkarin sisään höntsäpelissä tai MM-loppuottelussa. Toisaalta olen melkoisessa noidankehässä, kun kukaan ei taida olla massu syntyessään. Niinpä olen päättänyt harjoitella, silläkin uhalla, että epäonnistun (ja kyllä olen epäonnistunutkin). Mutta olen myös kehittynyt ja ilokseni huomannut oppineeni jopa vähän nauttimaan siitä. Ihan pienistä jutuista pikkuhiljaa. Pienistä minulle, mutta mahdollisesti suurista muille.

Blondi: Lamaannuttava pelko

Pelkään. Pelkään tällä hetkellä niin paljon, että en pysty kunnolla hengittämään. Pelkään, huolehdin, murehdin.

Peikko on valitellut koko syksyn vatsaansa. Joka on usein kipeä ja ärtynyt. Hän on käynyt asian tiimoilta kerran lääkärissä, kävi tänään toisen. ”Ei siellä varmasti mitään ole, mutta tähystetään sun vatsa varmuuden vuoksi. Ehkä joku orastava vatsahaava.” Tähystys on huomenna aamulla.

Minä olen aina pelännyt. Että minulle itselleni tapahtuu jotain. Että sairastun rintasyöpään. Että sairastun johonkin muuhun vakavaan sairauteen. Tarkkailen itseäni ja mahdollisia oireita. Nyt mä hikoilen aika paljon, voisikohan tämä olla sitä? Nyt musta tuntuu tältä, onkohan se tuota? Tuntuuko mun pää tänään? Tuntuu. Onko se sellainen migreenituntu vai joku muu olo? Tuntuuko mun niskassa tänään? Onko kipua? Säteileekö se? Ovatko sormet puutuneet? Entä alaselkä? Miltä se tuntuu tänään? Tuleekohan se koskaan kestämään joogaa? Uskallanko mä tehdä sen liikkeen, etten mä mene rikki? Onko tämä nyt psykosomaattista kipua vai tuntuuko musta oikeasti tältä? Entä jos mä kuitenkin vaan kuvittelen?

Pienenä pelkäsin, että äitini kuolee. Vielä lukioikäisenä ajattelin, että en kestä, jos äiti kuolee, että menen perässä. Käytin tämän murehtimiseen paljon aikaa ja energiaa. Nyt kun äiti on jo reilusti seniori, tiedän, että hän oikeasti kuolee joskus eikä asia ahdista minua enää.

Kun veljeni lapset olivat pieniä, pelkäsin, että veljelleni tai hänen vaimolleen sattuu jotain. Että lapset jäävät ilman vanhempia. Pelkään, että veljeni lapsille tapahtuu jotain. Että he jäävät auton alle. Kuolevat onnettomuudessa. Tai sairastuvat vakavasti. Lapsia kuolee koko ajan. Ja sairastuu.

En juuri lue tiedotusvälineistä katastrofiuutisia. Minun ei tarvitse, koska oma mieleni tuottaa jatkuvaa virtaa mahdollisia katastrofeja eteeni.

Pelkään eniten sitä, että Peikolle tapahtuu jotain pahaa. Että hän sairastuu ja kuolee. Tai jää pyörän kanssa auton alle. Olen aivan vakuuttunut siitä, että Peikko tulee joskus sairastumaan vakavasti. Koska hänellä on ollut niin paljon surua. Suru ei ole päässyt ulos, joten se tulee joskus kehosta ulos. Sairautena.

Pelkään, pelkään, pelkään. En aina, mutta usein.

Mutta tälle löytyy onneksi ihan nimikin. Yleinen ahdistuneisuushäiriö. Voisin valita, että söisin jatkuvasti mielialalääkkeitä. Lääkkeet ovat tehokkaita, ja kun syön niitä, en murehdi enkä pelkää. Ero on todella selvä. Kun syön lääkkeitä, minulla on aina kivaa. Lääke ei minulla latista positiivisia tunteita, mutta blokkaa ahdistusajatukset ja murehtimiset pois. Olen kuitenkin valinnut, että olen mieluummin ilman. Useastakin syystä. Tärkein syy on varmasti se, että useimmiten pärjään ilman eikä pelko ja huoli rajoita liiaksi elämääni. Minut tunnetaan superpositiivisena ja yltiöoptimistisena ihmisenä – hyvin pitkälti niitä olenkin. Ihan aidosti. Mutta sitten on tämä toinen puoli, joka vie välillä voimia.

Olen onneksi diagnoosini kanssa hyvin sinut, ja enimmäkseen tulemme ihan hyvin toimeen. Kykenen sanottamaan olojani ja tunteitani niin hyvin, että usein pelko on päällä vain hetken. Voin päättää tönäistä sen syrjään ja olla välittämättä siitä. Sitten on välillä näitä hetkiä, jolloin pelko tuntuu ylitsepääsemättömältä. Vatsahaavaepäily muuttuu mielessäni joksikin tappavaksi. Kauhuskenaarioksi. Syöväksi. Tiedän, että lääkekaapissa on sellaisia täsmävaikuttavia pillereitä. Niitä kun nyt ottaisin puolikkaan, niin en pelkäisi. Olisi helpompi hengittää. Olen viimeksi ottanut sellaisen pillerin nelisen vuotta sitten tilanteessa jossa minulla ei ollut vaihtoehtoa. Tänään on, joten jätän ottamatta.

Näen, että Peikkokin pelkää. Käy mielessään läpi asioita. Yritän pysyä rauhallisena. Mä en kulta kestä, jos sulle tapahtuisi jotain. Sun täytyy pysyä terveenä. Sun täytyy aina olla mun. Haluaisin tsempata ja sanoa, että sä pärjäät kyllä – kaikki on varmasti hyvin. Mutta kun pelkään.

PS. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Tähystys tehtiin, eikä mitään löytynyt. Koepala otettiin ja tutkittiin, eikä mikään ollut vialla. Myös vatsa voi nykyään paremmin, kun ei Peikonkaan tarvitse enää miettiä, mitä siellä saattaisi olla.