Sain Peikon tänään luokseni kyläilemään suoraan töistä.
Vaihdoimme arkisia kuulumisia ja suunnittelimme viikonloppua. Istuimme
sohvalla, ja Peikko silitteli kasvojani. Tunsin hänen kiristävän otetta
hiuksistani, ja aloin liukua jonnekin omaan tilaani. Tiesin, että hengitykseni
kiihtyi, ja silitys poskilla vaihtui avokämmeneksi. Iskien. Rytmikkäästi,
napakasti, hiuksista kiinni pitäen.
Seuraavaksi havahduin siihen, että minua talutettiin
hiuksista makuuhuoneeseen. Peikko taitteli kauniisti huovan lattialle sängyn
reunan viereen, ja pyysi, ei – käski minun polvistua huovalle siten, että
ylävartaloni oli sängyn päällä. Housuni laskettiin hitaasti polviin. Ensin
verskat, sitten alushousut (huomaa seksikäs kotivaatetus, asuun kuuluivat myös
loppusilauksen antavat villasukat kertaa kaksi kerrosta niitä, kylmät lattiat).
Ja tässä kohtaa puhelin soi. Peikko toi minulle puhelimen. Haluatko vastata, se on äitisi? En halua,
saanko, (viime hetken konditionaalikorjaus), saisinko laittaa puhelimen äänettömälle? Saat, ole hyvä.
Hapsupiiska aloittaa työnsä pakaroissani ja reisissäni. Jossain
kohtaa saan jalkojeni väliin hyrrän. Puristan jalkojani lujaa yhteen. Piiska
jatkaa. Hengitän ja nautin. Tunnen kun Peikko sovittelee paikoilleen
pervojoulupukin tuomaa painavaa metallista tappia. Tappiin rytmikkäästi osuva
hapsupiiska ja hyrrä jalkojen välissä saavat minut haluamaan laukeamista.
Maltan kuitenkin kerrankin odottaa, enkä ala vinkua lupaa laueta. Nautin
aidosti piiskasta, vaikka arvaan, että lyöntivoimaa on tällä kertaa
melkoisesti. Pysyn paikoillani, enkä kiemurtele pois.
Luin muutama päivä sitten erään minua koskettavan
blogikirjoituksen yhdestä suosikkiblogeistani, jossa alistava mies pohti alistuvan naispuolisen
kumppaninsa alistumista otsikolla endure vs. surrender. Teksti sai minut
miettimään alistumisen syvempää psykologista mekanismia, ja sitä eroa, mikä on
sanojen sietää/kestää ja alistua välillä. Koska eroa on todella paljon.
Valitsenko, että alistun aidosti Peikolle, vai valitsenko, että yritän vain
sietää sen hetkisen mahdollisen epämukavuuden ja ajattelen, että kohta se on
ohi? Olenko hetkessä läsnä luottavaisena vai mietinkö jo tulevaa – kohta tämä
helpottaa?
En tiedä, vaikuttiko lukemani mieleeni, mutta tänään oli
sellainen hetki, että pystyin aidosti päästämään irti ja nauttimaan. Myös
epämukavuudesta, paikoitellen myös kivusta. Ajattelin, että Peikko kyllä
tietää, koska lopettaa. Ja tiesihän se. Lopuksi Peikko veti nätisti housuni
ylös, ja makoilimme sängyllä sylikkäin pitkän hetken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti