Sain yllä olevan otsikon Peikolta työstettäväksi blogitekstin muotoon.
Minulle satuttaminen on yksi käytettävänä ja alistettavana
olemisen muoto, ei itseisarvo. Joten masokistia minusta ei saa tekemälläkään,
koska kipu fyysisenä tuntemuksena ei saa minua syttymään. En muista, että
blogimme tunnisteina olisi kertaakaan käytetty sanoja sadismi tai masokismi, koska ne eivät kuvaa
minua eikä Peikkoa. Tosin Peikko haaveilee silloin tällöin
leikkimahdollisuudesta puhdasverisen masokistinaisen kanssa, ja haluaisi
tutkailla sisäistä sadistiaan. Ja sitä, että löytyykö hänestä sellainen. Arvelen,
että sopivan vastapuolen kanssa saattaisi löytyäkin, mutta mikään primääritarve
satuttaminen Peikolle ei ole, vaan minun kanssani se liittyy hänellä enemmän alistamiseen.
Tosin määrittelyt ovat aina hankalia, ja kyseessä on kuitenkin aina veteen
piirretty viiva, joka ajan ja tilanteiden myötä liikkuu ja liukuu.
Itselleni tietynlainen kipu liitettynä käyttämiseen
kuitenkin kiihottaa ja jopa tuntuu miellyttävältä. Tuolloin olen kuitenkin aika
tarkka kivun laadusta ja määrästä. Vaikka asia ei ole minun käsissäni, niin
Peikko kuitenkin lukee minua sen verran hyvin, että tietää, mitä minulle voi
tehdä ja mitä ei.
Suhteeni kipuun on muutenkin kaikkea muuta kuin neutraali.
Olen lapsesta asti sairastanut migreeniä, jonka keskeisin oire on kipu. 25-35
–vuotiaana migreeni oli pahimmillaan, ajoittain jopa päivittäistä. Olen
ajoittain ollut sairauden takia työkyvyttömänä, joten tiedän, mitä
invalidisoiva kipu voi on. Lisäksi minulla on ollut taipumus somatisoida
kaikki tunteeni kivun kautta ulos, kun en ole osannut muuten käsitellä niitä.
Somatisointi ja migreeni ovat onneksi vuosien varrella vähentyneet, mutta
tänäkin päivänä kipu on minulle reagointitapa numero yksi oikeastaan kaikkiin
kurjiin asioihin. Olen kuitenkin oppinut reagointitavasta pitkälti pois
muiden, rakentavampien käsittelytapojen tullessa tilalle, ja kipureseptorini toimivat nykyään niin kuin niiden pitääkin. Kivun psykologia ja fysiologia ovat
kuitenkin minulle erittäin tuttuja, kirjahyllystä löytyy iso kasa
kirjallisuutta aiheesta. Täysin kivutonta minusta ei koskaan tule.
Kiputaustasta muistuttaa pilleripurkki kaapissa, josta otan joka ilta lääkkeen sen varmistamiseksi, että reseptorit toimivat tulevaisuudessakin niin
kuin niiden pitääkin. Lääkärin sanoin lopun ikäni, koska reagointitapa on ja
pysyy. Ja kroonisen kipuun minun ei tee ei enää mieli takaisin.
Toki alistamiseen liittyvä kipu on hyvin erilaista kuin
pitkäaikainen fyysinen kipu, jolle ei löydy syytä tai lääkitystä. Alistumisessa
minulla on mahdollista kontrolloida kipua ja katkaista se halutessani
turvasanalla. Kroonisessa kivussa näin ei ole laita. Kynnys turvasanan käyttöön
on kuitenkin suuri enkä ole vielä käyttänyt sitä. Muutama läheltä piti –tilanne
on tullut vastaan, mutta Peikko on tuolloin lopettanut tilanteet ennen kuin
olen itse joutunut tekemään sen.
En kuitenkaan koskaan alistuessani ajattele, että kontrolli
olisi minulla – päinvastoin. Joten mistään näennäisestä illuusiosta ei ole
kysymys. Tiedän, että Peikko voi olla hyvinkin armoton, mutta hänellä on
useimmiten alistamisessa joku, no jos ei nyt korkeampaa tarkoitusta, niin
ainakin päämäärä. Se voi olla oman nautinnon ottaminen, paikan näyttämistä
minulle, kiusoittelevaa leikkiä, nautinnon tuottamista minulle, uusien asioiden
opettamista minulle tai itse uusien asioiden opettelemista, henkisten tai
fyysisten rajojeni koettelemista. Toki joskus leikki vie mukanaan, ja
lopputuloksena on ihan jotain muuta kuin mitä Peikko oli alun perin
suunnitellut. Leikkiessä minulle ei ole koskaan tullut sellaista oloa, että
Peikko haluaisi satuttamalla satuttaa minua.
Suhteeni kipuun on kuitenkin muuttunut pervoilu-urani
aikana. Alussa en pitänyt siitä lainkaan, nykyään pyydän säännöllisesti Peikkoa
satuttamaan minua. Jotta tunnen olevani käytetty. Jotta tunnen olevani elossa.
Jotta tiedän paikkani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti